Kaksi teosta: Iltarukous / Prosessi

Q-teatterin lavalla näin lauantaina jotain minulle ennestään tuntematonta, kun kävisimme katsomassa näytöksen Kaksi teosta: Iltarukous / Prosessi. Teatteri on taiteen lajina itselleni vähän hämärän peitossa, kokemukseni rajoittuvat tasan yhteen Tampereen työväen teatterissa nähtyyn esitykseen, joka oli kuin samaa sukua, mutta eri maata tämän huomattavasti pelkistetymmän näytelmän kanssa.

Lähdin katsomaan tätä lauantaista näytöstä tietämättä siitä etukäteen juuri yhtään mitään. Ystävän kutsusta astuin kuitenkin Puoli-Q:n ovesta sisään viisitoista minuuttia ennen näytöksen alkua ja aistin jotakin, mitä en oikein osaa määritellä. Kertakäyttömukeista tarjoiltu viini (maksu omantunnon mukaan), jaffakeksit (0,20e/kpl) ja A4-arkille tulostetut yksinkertaiset käsiohjelmat puhuivat omaa kieltään. Puhumattakaan teatterin aulan hämärästä valaistuksesta ja koleasta tunnelmasta.

En tiedä kävelinkö saliin täysin sanattomana vai täynnä kysymyksiä. Näyttämön katsomoon oli varattu paikkoja muutamalle kymmenelle henkilölle. Pikkuruisen näyttämön utuinen ja riisuttu ulosanti muistutti jollakin tapaa minua siitä, kun ala-asteella valmistauduimme esittämään joulujuhlassa evankeliumia. Lavasteisiin ei todellakaan oltu käytetty voimavaroja. Myöhemmin selvisi, ettei niitä tarvittukaan.

Iltarukous oli näytelmä, jonka sisällöstä en ole varma vieläkään. Uskon löytäneeni sen punaisen langan, mutta voi olla, että meillä katsojilla oli jokaisella vähän eri käsitys siitä. Iltarukous on esitys loppuunpalamisesta. Näytelmässä pariskunta kamppailee lapseensa liittyvien vaikeuksien kanssa. Lapsi on hankittu, ilmeisesti adoptoitu. "papereissa ei sanottu mitään.. siellä ei ollut merkintää.. ADHD". Hankinta on pettymys pariskunnalle, joka odotti, että lapsi ja raha toisivat onnen. Jokaviikkoinen lottoarvontakin on pettänyt kerta toisen jälkeen. Näiden asioiden summa saa katkeroituneen lähihoitajan ja tämän miehen ajautumaan raiteille, joista ei ole paluuta. Päivät koostuvat pettymyksestä, raivosta, ahdistuksesta ja epätoivosta, jotka vievät pariskunnan syvemmälle kuin olisi voinut uskoakaan.



                                                                                                               Aleksi Klöve

 Katsojan näkökulmasta tarina ei suinkaan ollut aukoton. Jouduin toden teolla keskittymään, jotta sain palaset loksahtamaan kohdalleen. "Raha tuo onnen" -ajattelutapa tuotiin hyvin kärjistetysti esille. Loppuunpalaminen oli koko näytelmän kulmakivi. Pysäyttäviä asioita, kuten henkinen sairastuminen, jonkin asteinen väkivalta, jopa insesti oli tuotu esille. Näistä sain lopulta aikaan oikean tarinan, joka on osittain hahmottunut ja auennut vasta näytelmän jälkeen. Järkyttävistä aihepiireistä ja vaikeasti ymmärrettävyydestä huolimatta esitys oli lopulta viihdyttävä, vähintäänkin mielenkiintoinen. Lisäväriä kokonaisuuteen toi Niels Levinsenin viulumusiikki.

Nuori ohjaaja Aleksi Klöve on koonnut näytelmäänsä mielenkiintoisen kokoonpanon. Näyttelijät Riina Riikonen ja Jaakko Nieminen tekivät mielestäni erinomaiset suoritukset. Heidän harteillaan oli hyvin pitkälti koko näytelmän uskottavuus ja varmuus, jonka he kantoivat kiitettävästi. Näytelmän kaksi muuta näyttelijää eivät tule helpoimmista mahdollisista lähtökohdista. Kuuro, kuvan kaunis Silva Belghiti, sekä Tanskalainen muusikko Niels Levinsen ovat taatusti joutuneet ponnistelemaan tavallistakin enemmän suoritustensa eteen. Suomen kieli tanskalaisen puhumana tuotti ikävä kyllä myös vaikeuksia ymmärtää joitakin näytelmän osia. Samaan aikaan se kuitenkin herätti kunnioitusta, tehtävä ei suinkaan ollut helppo. Ällistyttävää, millaisista eväistä tämä ryhmä oli koonnut toimivan kokonaisuuden, jota katsoja voi kutsua elämykseksi.

Väliajan jälkeen näimme Prosessin, joka oli improvisoitu tarina siitä, miten tekstistä syntyy kokonaisuus, näytelmä. Se auttoi ymmärtämään miten paljon työtä vaaditaan toimivan esityksen alle ja miten sitä on työstetty. Prosessi oli hauska loppukevennys Iltarukouksen dramaattiselle lopulle.

Näytelmäksi, jossa ainoana rekvisiittana toimivat pyörätuoli, moppi, lääkärin takki ja muutama katkennut tupakka, oli tämä ensiluokkainen. Odotan mielenkiinnolla näkeväni jotakin uutta. Jatkossa lähden taatusti hakemaan näitä pienteattereiden elämyksiä lisää ja suosittelen niitä muillekin.

Big Brother

Oon jo pitkään pohtinut, pitäisikö kirjoittaa joku mielipide siitä, mistä kaikki muutkin nyt puhuu. Kysymys ei voi olla mistään muusta, kuin yliarvostetusta, myötähäpeää herättävästä Big Brotherista. Olen ehkä tällä kaudella väärä ihminen arvostelemaan ohjelmassa mitään tai ketään, koska olen vaivautunut katsomaan yhteensä ehkä viisi jaksoa. Teen sen silti.

Avausjaksoa katsoessani jo totesin, että voi luoja.. voi luuuuoja.. Onko tähän formaattiin suurin pääsyvaatimus todellakin mahdollisimman pieni äo? Mitenkään ketään tuomitsematta havaitsin, että ensivaikutelma lähes jokaisesta oli ainakin niin järkyttävä, että meinasin kuolla ahdistukseen kotisohvallani. Kaikista paras oli tämä nuori tyttö, joka kertoi marssivansa seuraavaksi Hollywoodiin malliksi. Hän vain päätti ensin ottaa välietapiksi big brotherin, jos siitä vaikka irtoaisi lisäpinnoja.

Sen enempää kuitenkaan ketään erillistä henkilöä (ainakaan tässä vaiheessa) arvostelematta, palaan koko formaatin typeryyteen. Vuosi toisen perään olen sitä siitä huolimatta jaksanut katsoa, pari vuotta sitten jopa lähes päivittäin. Ei ole siis tarkoitus tuomita myöskään niitä, jotka tätä hulvatonta eläintarhan elämää seuraa. Nyt vaan itsellä on jo alkanut mennä maku.. Raja on tullut täyteen. Jos palaamme muutaman vuoden taaksepäin, oli ohjelmalla vielä oikeasti viihdearvoa. Ainakin tuntuu, että taloon valittiin henkilöt ihan eri perustein. Tyypit oli omanlaatuisia ja hauskoja, mutta ei typeriä kuin vasemman jalan saappaat! Suurimmaksi osaksi ainakin. Viikkotehtävät olivat ihan oikeasti mielikuvituksekkaita ja jännittäviä, ja asukkaille järjestettiin huomattavasti enemmän aktiviteetteja joihin ei liittynyt vain tolkuton alkoholimäärä ja peiton heiluttaminen. Muistelkaahan Alpakoita, Staff my skodaa, ja ensimmäistä ja alkuperäistä köyhät/kroisokset -asettelua viikkotehtävässä. Asukkaille oli järkätty paljon pieniä skaboja viikkotehtävän lomaan, olihan niitä mielenkiintoisempi katsoa kuin sohvan nurkassa istumista tai röökin polttoa. Hauskan lisän toi myös viikottainen R-kioskireissu, jonka sijaan ostokset hoidetaan enää virtuaalisesti näppäillen ja kaikki toimitetaan varastohuoneeseen. Boring!

Tällä kaudella, samoin kuin myös kaudella 2009, on järkevät tehtävänannot unohdettu ja niiden sijaan asukkaille kannetaan selkä vääränä kukkoa. Onhan sitä kannettu aikaisemminkin, koskaan ei ole ollut puutetta, paitsi niillä vähä-älyisillä, jotka ei todellakaan saa iloa irti mistään muusta kuin alkoholista ja tupakasta. Ja tähän väliin huomautus, että se järjetön vouhoaminen, kitinä, itku ja parku siitä röökistä saa mut niin hermoraunioksi, että tekee mieli paiskata omakin televisio parvekkeelta alas. Come on!! Mutta palaten siihen kukkoon.. BB-talon örvellysbileet pari viikkoa sitten sai toivottavasti asukkaat miettimään käytöstään. Meille katsojille oli toki äärihupaisaa seurata tolkutonta ryyppäämistä, oksentamista, oksennuksessa kieriskelyä (kuhertelua), sammumista ja muuta yhtä järkevää, mutta kyllä oli asukkailla hymy perseessä seuraavana päivänä kun illan tapahtumia käytiin kohta kohdalta läpi. On varmasti mukava kuulla (aivan niinkuin kukaan ei oikeasti muistaisi mitään), että koko Suomen kansa on esimerkiksi nähnyt tyttöjen rintavarustukset, ja useasti vielä. Puhumattakaan mitään viime tuotantokauden liveporno-selkkauksesta. Itku pitkästä ilosta, niinhän sitä sanotaan. Ja kyllä siellä sitten itkettiinkin. Kaikki nämä tapahtumat on kuitenkin jätetty jo unholaan ja lisää kukkoa ollaan valmiita kaatamaan sitä mukaa ja niin paljon kun sitä vain tarjotaan.

Tässä formaatissa alkaa jo historia toistaa itseään. Viikkotehtävät toistuvat edellisiltä kausilta ja muutenkaan mitään uutta ei oikein ole keksitty. Tämän viikon farmitehtävä on koettu jo alpakoiden muodossa, mutta sanottakoon silti, että kuluva viikko on minun silmissäni ollut paras kaikista. Elukat tuovat hurjasti piristystä normaaliin BB-elämään, ja niiden mukana asukkaistakin on paljastunut ihan uusia puolia. Punatukkainen Elisabet on ehdottomasti ykkössuosikkini, tämä nuori mimmi kun kertoi rakastavansa lehmän lantaa ja heinän hajua, nousi pisteet, jälleen. Ottaen huomioon tytön iän verrattuna muihin talon asukkaisiin, on tältä tullut tähän mennessä fiksuimmat jutut. Nikon hellä ote kanoista sulatti myös sydämeni, mutta kaveri on kyllä ollut symppis alusta asti, yksi niistä harvoista, aidoista ja asiallisen oloisista BB-tähdistä. Ihmettelen oikein mitä noin fiksu nuori mies tekee tässä älyttömässä freakshowssa.

Pakko tähän kohtaan on sanoa, että yleistykseni vasemman jalan saappaista ei toki koske kaikkia. Joukkoon on jokaisella kaudella mahtunut muutamia ihan jeppistyyppejä, mutta useinkaan he eivät ole olleet niin kovasti näkyvillä. Viime kaudella yksi ehdottomia suosikkejani oli mensa-Esa, jonka filosofiset pohdinnat tuottivat yleensä hassunhauskan lopputuloksen. Respect!

Pitää kai hattua nostaa siitä, että puhelimien, tietokoneiden ja facebookin aikakaudella tämä porukka elelee seinien sisällä ilman mitään näistä. Viihdykkeenä on vanhanaikaiset, ihan oikeat ihmiset ja isoveljen jekut. Omasta mielestäni yksi parhaimpia on ollut puhuva pönttö, ja muutama päivä sitten nähty jätskitehtävä, jossa pöydät notkuivat herkkuja mutta niitä ei saanut suuhunsa laittaa. Tyttöjen ilmeet olivat kyllä näkemisen arvoiset kun suklaat jäi saamatta. Olin silti iloinen heidän puolestaan, kun myöhemmin illalla saivat järkätä jäätelöbaarin ja palkita itsensä kaikella sillä, millä aiemmin oli vain kiusattu. Oli hauska nähdä vilpittömästi innostuneet ilmeet, vaikka tarjolla ei ollut tippaakaan alkoholia.

Kaikesta ruikutuksesta huolimatta aion kauden katsoa loppuun asti, en säännöllisesti, mutta juuri niin, että pysyn kärryillä. Enkä väitä missään nimessä, että katselukokemus olisi vastenmielinen. Lähinnä se on hupaisa. Ällistyn joka kerta jollain tavalla asukkaiden käytöksestä. Siinä mielessä sarja on äärimmäisen mielenkiintoinen. Aina tapahtuu jotain uutta, josta juorulehdet voivat ammentaa. Ja minä. Ai että miten nautin siitä tunteesta, ettei itse ole menettämässä kasvojani näiden kaltaisesti. Joskus joku jopa heittää hyvän jutun ja minua naurattaa.. Hehee!

Happiest time of my life

Monellakin tavalla!

Olen kuullut huhuja, että teen poikaystäväni onnelliseksi joka päivä, vaikka itsekin on välillä vaikea uskoa sitä ;) Mutta mikäs sen parempaa.
Sen lisäksi tein yhdessä muiden tyttöjen kanssa viime viikonloppuna Henriikasta iloisen ja onnellisen tulevan vaimon. Polttarit olivat oikein onnistuneet ja ainakin kovasti sunnuntaina sateli kiitoksia, vaikka olo ei ollutkaan parhaimmasta päästä. Polttareista teen postauksen erikseen, kuhan saan kuvat ja videot kasaan. Videomateriaalia on yhden elokuvan verran ja kuvia varmasti useampia kymmeniä jos ei satoja, mutta ne ovat vielä muiden tyttöjen hallussa. Puolet stressistä siis on takana päin. Nyt on viikko aikaa häihin ja toisin sanoen iso osa stressistä vielä jäljellä, mutta eiköhän se lauantaina helpota.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että en juuri voisi olla onnellisempi. Mikko palasi hetki sitten Saksan reissultaan ja seuraavaan lähdetäänkin taas yhdessä. Elo-syyskuun vaihteessa kutsuu Espanja ja Belgia! Kesäloman toinen osuus menee siis reissussa. Sieltä palatessa koittaakin arki ja vihdoin syksy lähestyy. Jotenkin tämän pitkän ja kuuman kesän jälkeen odottaa jo pikkuhiljaa iltojen hämärtymistä ja pientä lepoa kaikesta. Muutaman kuukauden hiljaiselon jälkeen voi taas pohtia uudelleen mihin päin maailmaa säntäämme seuraavaksi.

Kävimme muuten viime viikolla katsastamassa Eclipsen leffateatterissa ja se oli just yhtä hyvä kuin aikaisemmatkin. Vähän toki elokuva on aina suppeampi kuin kirja, ja muutama kohta jäi kaivelemaan, mutta kokonaisuutena leffa oli aivan ihana. Olin aivan sulaa vahaa kun vihdoin sulopari sai toisensa.

Mulla on paljon kuvia viime viikoilta jemmassa, joita en ole ehtinyt tänne lisäilemään, laittelen niitä sitten, kun on aikaa ja innostusta istua pidempään koneella :)

Nyt taas toivotan täältä hyvät illat ja yöt ja palailen taas kun on hyvä hetki!

Power Balance - Minun tarinani

Bloggailuni viime päivinä on jäänyt aivan uskomattoman uupumuksen jalkoihin. Eilen nukahdimme ennen iltayhdeksää eikä vieläkään tunnu siltä, että olisin saanut unta riittävästi. Työviikkoni on kuusipäiväinen ja seuraava vapaa on ensi maanantaina. No, tsemppiä minulle ja muille ahertajille!
Itse aherran enää ensi viikon, jonka jälkeen jään ansaitulle kesälomalle.

Ajattelin tällä kertaa kertoa teille kohutusta Power Balance -rannekkeesta.

Kävin viime viikolla hakemassa itselleni kyseisen kapistuksen ja olen sen jo useasti todennut toimivaksi!
Lisäksi olen pakottanut kaikki läheiset, perheeni, poikaystäväni ja kaverini kokeilemaan sitä myös, ja toistaiseksi olen vain saanut vastauksia, jotka jollain muotoa sanovat saman asian: "käsittämätöntä, mut kyllä tää toimii".

Yhteishyvä kertoo, mihin Power Balancen toiminta perustuu:

Power Balance Performance Technology perustuu uuteen hologrammiteknologiaan, jossa hologrammiin on syötetty samaa elektromagneettista taajuutta mitä on ihmisen biokentässä. Kaikilla biologisilla ihmisillä on sama biokentän taajuus.
Biokenttä on 2 cm paksu ja jo 90-luvun alkupuolella todettiin, että matkapuhelimet, tietokoneet ja muut ihmisen lähellä olevat sähköiset laitteet saattavat heikentää ihmisen Bio-kenttää.
Kun hologrammi tuodaan ihmiskehon lähelle (<7 cm iholta), alkaa hologrammi tasapainottamaan ihmisen biokenttää, joka on kaikilla ihmisillä sama. Hologrammi tuottaa käyttäjälleen enemmän voimaa, joustavuutta ja tasapainoa.

Power Balanceen on kuulopuheiden mukaan hurahtaneet kilpaurheilijoista mm. Teemu Selänne, Rubens Barrichello, Shaq O´neil ja Steve Nash. Tämän lisäksi tiedän varmaksi ainakin autourheilijoista Karting-kuskien, sekä lumilautailijoiden käyttävän ranneketta tärkeissä fyysistä suorituskykyä vaativissa kilpasuorituksissa.



Tällainen on minun tarinani:

Ensimmäisen kerran luin rannekkeesta Irenen blogista, kun tämä oli päässyt Power Balancea testaamaan ja todennut sen toimivaksi. Ihan vielä en kuitenkaan vakuuttunut täysin. Jäin kovasti pohtimaan asiaa, mutta ajattelin, etten ranneketta ainakaan itselle hanki jos en pääse sitä kokeilemaan ensin. Kiinnostuin kuitenkin asiasta heti, ja luin netistä sen toimintatavasta ja käyttökokemuksista. En löytänyt niin suomalaisilta, kuin ulkomaisiltakaan keskustelupalstoilta yhtään negatiivista kommenttia ranneketta kokeilleilta. Kaikki vain totesivat sen olevan toimiva ja suosittelivat muillekin. Sen vastapainona lähes jokainen, joka ei ranneketta ole testannut, oli sitä mieltä, että se on puhdasta huuhaata ja kaikilla sitä käyttävillä tulisi lukea otsassa "idiootti".

Unohdin koko aiheen muutamiksi päiviksi, kunnes asiakkaakseni tuli espanjalainen tyttö, jolla oli kyseinen ranneke käytössä. En voinut itselleni mitään, oli pakko kysyä tytöltä muutama kysymys jotta voisin vahvistaa luottamustani kohti ostopäätöstä. Tyttö kertoi laitteen olevan toimiva, ja vakuutti, ettei kapistusta roikottaisi ranteessaan jos siitä ei olisi selkeää hyötyä. Tyttö on yleisurheilija, ja kertoi rannekkeen hankinnan parantaneen suorituskykyä monilla osa-alueilla. Lisäksi kertoi vanhan isänsä hankkineen rannekkeen, jonka jälkeen tämä on taas jaksanut kävellä juoksumatolla kolme kertaa pidempiä aikoja, kuin ennen Power Balancen hankintaa. Näiden uskomattomien tarinoiden jälkeen päätin samantien kävellä stockalle tuon käsittämättömän silikonirannekkeen hakemaan.

Rannekkeesta kiskottiin 39,90! Vähän hampaita kiristellen maksoin ostokseni ja poistuin ihmettelemään tuotetta. Otin sen pakkauksesta samantien ja töissä asiakasvirran rauhoittuessa päätimme kollegani kanssa sitä testata. Kokeilin ensin itse ja hämmästyin! Yksinkertaisissa tasapainotesteissä huomasin aivan selkeän eron ilman ranneketta tai rannekkeen kanssa. Parin "wau"-elämyksen jälkeen laitoin työkaveritkin sitä kokeilemaan ja heillä reaktio oli aivan saman kaltainen.
Testailuni ei toki päättynyt siihen, vaan lähdin vieläkin vähän kyynisenä salille tekemään ihan samanlaista treeniä, kuin yleensäkin. Ensimmäisenä huomasin selkeän eron alkulämmittelyä tehdessäni. Juoksen aina matolla noin 20 minuuttia. Yleensä 2 ensimmäistä kävelen, sitten 7/10km tuntinopeuksilla vaihtelen tahtia ja sykettä. Lopuksi kävelen palautuakseni 2 minuuttia. Tällä setillä kympin spurtit vie minusta aina kaikki mehut niin, että joskus tuntuu, että voisi lähteä alkuverryttelyn jälkeen suoraan kotiin.
Rannekkeen kanssa lähdin kokeilemaan, miltä tuntuu nostaa nopeuksia. Kävelin alkuun vain minuutin, jonka jälkeen jatkoin vuoroin 10/12km tuntinopeuksilla loppuun asti. Jaksamisen kanssa ei ollut pienintäkään ongelmaa! 20 minuutin jälkeen pohdin, että maltanko lähteä tekemään lihaskuntotreeniä ollenkaan kun tekisi mieli jatkaa juoksua ja testata koska jaksaminen tulee tiensä päähän.
Siirryin kuitenkin lihaskuntosuorituksiin. Sarjojen aikana huomasin selkeää eroa kehonhallinnassani, joka taas mahdollisti tarvittaessa useammat toistot tai pienen painojen noston. Uskomatonta!
Loppuvenyttelyjä tehdessäni olin jo vähän unohtanut rannekkeen olemassaolon. Kuuntelin musiikkia ja tein venytyksiä vanhaan tapaan. Havahduin kuitenkin yhtäkkiä siihen, että tajusin venytysteni olevan huomattavasti aiempaa syvempiä.
Olen tämän jälkeen käyttänyt ranneketta salilla jokaisella kerralla, enkä enää siitä luovukaan. Suoritukseni paranivat sen myötä selkeästi, joten kuten Irenekin totesi, oli placeboa tai ei, mitä väliä, kuhan toimii! Irenen postausta on kommentoitu paljon, käy sinäkin lukemassa käyttökokemuksia, joukkoon mahtuu uskomattomiakin tarinoita! Tietysti skeptikot ovat käyneet jättämässä jälkensä sinnekin, mutta kokeile, ennen kuin tyrmäät muiden puheiden perusteella.

Omien kokemuksieni jälkeen olen tuputtanut ja tyrkyttänyt Power Balancea kaikille, jotka sen suosiolla (tai vaikka vähän pakottamalla) ovat suostuneet ranteeseensa laittamaan. Olen jopa käännyttänyt skeptisen poikaystäväni ja tämän kyynisen serkun, hyvän ystäväni kokeilemaan ranneketta, myöntyvin tuloksin. Poikaystäväni on autourheilija, ja aikoo nyt hankkia rannekkeen, niinkuin muutama muu kuski on jo tehnyt.
Noin tunnin kestävä testihetkemme meni jotakuinkin näiden vuorosanojen siivittämänä:
"en oikein usko...kokeile nyt...entä nyt...mut teethän nyt oikein...kokeillaan vielä....kerran vielä....ja sit ranneke...TÄH..vielä....uudelleen...ei voi olla totta.....testataan nyt vielä....onhan kaikki nyt oikein....vielä...ihanko oikeesti muka.....taitaa tää toimia....kyllä tää toimii...mä ostan tällasen kans."

Olen ollut superiloinen siitä, että olen saanut vietyä Power Balancen ilosanomaa eteenpäin ;) kapistus tulee vastedes olemaan mukanani monenlaisissa tilanteissa. Seuraavaksi ajattelin testata sitä vesihiihdossa. Ranneke on siis myös vedenpitävä! Sitä on saatavana silikonisena tai neoprenisena, sekä riipuksena.

Lisätietoja ja jälleenmyyjät löydät täältä.

Täältä sen sijaan pääset katsomaan, miten korporaatio laittoi Power Balancen testiin!

Outoja juttuja

Eilen aloitin kauan suunniteltuani True Blood -sarjan ensimmäisen tuotantokauden Irenen ja muiden sarjaan koukuttuneiden innoittamana, ja täytyy sanoa, että pitää vielä varmasti muutama jakso katsoa, ennen kuin pääsen sen kummallisuuksiin ihan täysin sisälle. En tiedä, oliko ensimmäinen episodi oikeasti järjettömän hyvä, vai makuuni turhan omituinen. Sarjan ensimmäinen jakso tapahtumien osalta muistutti hyvin pieneltä osin ehkä Twilight -elokuvien ensimmäistä osaa, mitä rakastin saman tien kymmenen minuuttia sitä katsottuani. Tämä ei kuitenkaan saanut samanlaista reaktiota aikaiseksi, toistaiseksi sarja luokittuukin vain Ihan ok -kategoriaan. Se kuitenkin herätti mielenkiintoni, ja aion ahmia jaksoja tänään lisää, voihan olla, että mielipiteeni sarjan suhteen vielä muuttuu. Jatkan tästä aiheesta nähtyäni lisää.

Nyt on pakko palata tähän aamuun. Istuin junassa noin 11.30, aurinko lämmitti kasvojani ikkunan läpi ja kuuntelin viime kesän muistoja verestääkseni The Soundsin kahta ensimmäistä albumia. Yhdessä hetkessä oli jotakin, mikä sai aikaan niin kokonaisvaltaisen tunteen viime kesästä ja sen riemuista, että jäin pohtimaan, mistä tunne on peräisin. Hetken mietittyäni tajusin, että vieressä istuvan rouvan parfyymi oli tämän fiiliksen lähde. Se kun muistutti hyvin vahvasti hyttysmyrkkyä! Nauroin itselleni kun tämän tajusin, koska ihan vilpittömästi hetken mietin, mistä tämä johtuu ja mikä tämä tuoksu on. Hyttysmyrkky oli viime kesän mökkireissuilla pakollinen eväs, ilman sitä varmasti vieläkin parantelisin vuoden takaisia puremia, minulla kun on on paha tapa loputtomiin raapia ja repiä niitä niin, etteivät ne ehdi missään välissä parantua.

Anyway, kiitin mielessäni rouvaa hyvän mielen tuottamisesta. Vaikka tämän parfyymi ei ehkä toiminutkaan halutulla tavalla.

Olen ehkä turhan nopeasti tuudittautunut siihen mielikuvaan, että koska lämpömittari näyttää jo +10, voin kulkea ilman takkia ja leikkiä, että on jo kesä ja lämmintä. Todennäköisesti juuri tästä syystä sairastan nyt kevätflunssaa ja nuhaa. Tänäänkin töissä eväinä oli burana capseja, bafucinia ja vitamiineja, sekä onneksi työkaverin tuomana nenäsumutetta! En siis ole ainoa kevään yllättämä.

Viikonlopun reissun jäljiltä en ole ehtinyt jumppailemaan moneen moneen päivään, ja nyt alkaa pahasti näyttää siltä, että tänäänkin on pakko jättää väliin :( Kai se on myönnyttävä siihen, että parantelee rauhassa ennen kuin lähtee itseään vetämään aivan piippuun, muuten ei kai parane koskaan.

Illan ohjelmassa siis nopea siivousoperaatio, jonka jälkeen käperryn sohvan nurkkaan nenäliinojen, kuuman kaakaon ja True Bloodin seurassa.

Mieheni on jälleen reissussa, tällä kertaa Tanskan maalla. Vaikka kodissa on selkeä aukko yksin ollessa, on silti joskus nautinnollista viettää laatuaikaa itsensä kanssa kaikessa rauhassa. Kyllä silti odotan, että se aukko jälleen täytetään.

Yleensä ihmisen lähtiessä jonnekin, annetaan hänelle läksiäislahja. Eilen kuitenkin poikaystäväni lähtiessä reissuunsa minä sain lahjan =) Ähäkutti! Nyt kaulassani kimaltelee tämä kaunis hopeinen sydänriipus. Kiitos!

Kuudes aisti

Kuudes aisti on vuonna 1999 julkaistu M. Night Shyamalan ohjaama ja käsikirjoittama kauhu-genreen sijoitettu elokuva, joka tosiasiassa on kuitenkin jotain aivan muuta.
Tämä enemmänkin psykologinen trilleri sai asenteeni monia elokuvia kohtaan muuttumaan. Minut houkuteltiin elokuvan äärelle hyvällä mainospuheella, ilman sinnikästä taivuttelua en edelleenkään olisi nähnyt tätä elokuvamaailman helmeä. Asenteeni oli siis valmiiksi hyvin torjuva ja negatiivinen, mutta lopulta epäilevänä lähdin leffaa katsomaan. Onneksi!

Yleensä kauhuelokuvissa mässäillään verellä ja sydämen pysäyttävillä efekteillä, joita eniten maailmassa inhoan (ja jotka aiheuttavat minulle painajaisia), mutta ei tässä. Hiipivä jännitys vei ainakin minut mukanaan kuin hitaasti kiehuvaksi kuumeneva vesi, josta ei ymmärrä nousta ajoissa. Elokuvan puolessa välissä tajusin olevani täysin sen pauloissa, keskellä jännittävintä ja mielenkiintoisinta tarinaa jonka olen yhdessäkään elokuvassa kokenut.

Kuudes aisti kertoo psykologi Malcom Crowesta (Bruce Willis yhdessä parhaimmista rooleistaan!), joka vuosien jälkeen törmää painajaiseensa, aikuiseksi kasvaneeseen mieleltään sairaaseen poikaan, jota hän ei aikanaan voinut auttaa. Kohtaamisen jälkeen Crowe saa potilaakseen hyvin paljon kyseistä poikaa muistuttavan tapauksen, jonka kanssa työskentelemiseen hän käyttää kaikki voimavaransa ja huomionsa. Pieni poika nimeltä Cole Sear omaa yliluonnollisia kykyjä ja kärsii niiden tuomista unettomista öistä ja ahdistuksesta. Malcolmin ja Colen intensiivinen kanssakäyminen, tapaamiset ja keskustelut ovat hyvin mielenkiintoista katsottavaa. Loppua kohti tiivistyvä jännitys ja tunnevyöry saa ennalta-arvaamattoman päätöksen kun elokuvan loppuratkaisu saa kaikki kuvitelmat kääntymään päälaelleen. Loppuratkaisu on häkellyttävän yllätyksellinen, kaunis ja äärimmäisen paljon kyyneleitä vuodattava.

Kuudennessa aistissa on tietynlaista herkkyyttä ja se saa katsojan pidättämään henkeään ihan huomaamatta. Elokuvan alkupuolella tunsin pienen ahdistuksen hiipivän, sellaisen, joka saa minut jättämään elokuvan kesken. Se kuitenkin katoaa juuri oikealla hetkellä tehdäkseen elokuvasta äärimmäisen mielenkiintoisen ja kiehtovan. En tuntenut pelkoa, vain jännittyneisyyttä, iloa, surua, järkytystä, huojennusta ja empatiaa.

Shyamalan muusta tuotannosta olen nähnyt ainakin Signs, The Village ja  Unbreakable -elokuvat, joista viimeisimmästä pidin kovasti, kahdesta ensimmäisestä en niinkään. Jo avatarta arvostellessani kerroin, etten ole koskaan pitänyt mistään tieteiselokuvista, tai mistään, missä on jotain epänormaalia, örkkejä, avaruusolentoja tai muita mörköjä. Avatar teki poikkeuksen upeilla ihmisen kaltaisilla hahmoillaan, mutta muuten olen asiasta edelleen hyvin pitkälti samaa mieltä. Äsken mainitsemistani elokuvista kaksi ensimmäistä sisältää jotakin näistä, että eipä liene kummallista, etten niistä suuremmin pitänyt.

Lämpimästi kuitenkin suosittelen Unbreakable - särkymätön, sekä Kuudes aisti -elokuvia kaikille, jotka haluavat hyviä elokuvakokemuksia.

Tästä lähtien lupaan pitää ennakkoluuloni kurissa. Olenhan ne jo kahdesti joutunut nielemään ;)

Avatar

Pakko hehkuttaa täälläkin. Kävimme keskiviikkona katsomassa paljon puhutun Avatarin 3D-versiona ja elokuvakokemus oli unohtumaton!

Lähdin katsomaan elokuvaa vähän skeptisenä, en-niin-innostuneena, mutta kuitenkin uteliaana. Ennen Avatarin näkemistä en ole koskaan innostunut yhdestäkään tieteiselokuvasta tai edes siihen viittaavasta. Avatar kuitenkin muutti käsitykseni täysin. Puolen tunnin jälkeen huomasin elokuvan olevan mielenkiintoinen ja tunnin jälkeen olin jo aivan myyty.

Elokuva ei tuntunut minuuttiakaan liian pitkältä, huolimatta sen melkein kolmetuntisesta kestosta. Joka hetki se tempaisi minut mukaansa kauniiseen Pandoran maailmaan syvemmälle ja syvemmälle. Leffa oli kaikkea, mitä elokuva yleensä voi tarjota. Se sai minut nauramaan ja itkemään (oikeasti!), se oli jännittävä ja kaikin puolin tunteita esiin nostattava.

Tarina oli hienosti rakennettu ja päättyi mielestäni parhaimmalla mahdollisella tavalla. Mielikuvitusta ei leffassa säästellä. Ehdin jo monesti miettiä, että Avatarista pitäisi olla ehdottomasti myös kirja.

Näinkin fiktiivikseksi elokuvaksi Avatar antoi kyllä ajateltavaa jokaiselle katsojalle ihan oikeistakin asioista. Elokuvaan oli selkeästi ujutettu sanoma ilmastonmuutoksesta ja sai miettimään luonnon ja ympäristön merkitystä.

3D tekniikasta on pakko mainita, että kyseiseen leffaan se toi kyllä ainutlaatuista syvyyttä ja todellisuuden tunnetta. Tästäkin asiasta olen kuullut paljon eriäviä mielipiteitä, mutta itse olen sitä mieltä, että kymmenen pisteen leffasta muuttuu yhdentoista pisteen leffa 3D:n myötä. Efektinä upea, mutta varsinaisesti leffan hyvyyden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

Käykää hyvät ihmiset katsomassa tämä Cameronin kymmenen vuoden tulos. Ainakaan ette menetä mitään. Itse olen aivan hullaantunut! Go and see.