Mistä on pienet tytöt tehty?

Jossain vaiheessa lupailin julkaista täällä mun nykyisen treeniohjelman ja vähän muuta lätinää siitä, miten minä pidän itseäni kunnossa. Aluksi kuitenkin nopea yleiskatsaus taustoihin, mennään pintaa syvemmälle sitten loppua kohden. Haluaisin mahdollisesti kirjoitella tänne päiväkirjamaiseen tyyliin kehityksestä, mutta voipi olla, että se jää tekemättä. Tämä ei kuitenkaan ole mikään pakkotoisto.com. Se vaan loisi itselle sopivasti paineita ja motivoisi pyrkimään kohti tavoitteita kun on ehtinyt jo muillekin mainostaa mihin suuntaan ollaan menossa. :)

Multa on useasti pt yrittänyt puristaa jotain konkreettisia tavoitteita ulos. Olen huono antamaan niitä, joten yleensä joku muu on luonut ne mun puolesta. Mun tavoitteena on kehittää itseäni, tuntea oloni hyväksi ja näyttää hyvältä. Jos yksikin nainen väittää, että treenaa vain, koska se on hyväksi keholle ja mielelle, se valehtelee. Toki on aivan totta, että hyvä fysiikka ei pysy yllä itsekseen, kehoa pitää huoltaa ja hoitaa, etenkin tulevaisuutta varten kun ikää tulee lisää. Ja siinä sivussa mielikin virkistyy. Kyllä meistä salilla/jumpissa/spinningeissä kävijöistä kuitenkin ihan jokainen tuijottelee itseään peilistä ja pohtii kesän bikinikelejä. Aivan satavarmasti.

Aloitin treenaamaan personal trainerin kanssa vuosi sitten keväällä, jolloin ensimmäisenä tavoitteena oli saada aerobinen kunto kasvuun ja kehoon huomattavasti lisää kestävyyttä, vähän voimaakin. Olin rapakunnossa. Tavoitteiden mukaisesti löysin itseni useasti juoksemasta portaita futiskentän laidoilla, rääkkäämästä itseäni pitkillä sarjoilla salilla, polkemassa kuin hullu aamuspinningissä ja vuodattamasta hikeä (ja melkein kyyneleitäkin) kahvakuula kourassa kun ihana personal trainerini piti vieressä huolen siitä, että en fuskaa tai jätä sarjoja kesken. Joskus jossain ulkotreeneissä varmistin häneltä, että saanko haistatella ja inhota häntä sillä hetkellä kun juoksen seitsemättä kertaa 30 asteen helteellä sitä rinnettä tai portaita ylös. Sain luvan - niin ne muutkin kuulemma tekee.

Kesä oli ja kesä meni, tavoitteet saavutettiin ja minä olin iloinen, kuten myös trainerini. Opin muutaman kuukauden aikana irroittautumaan myös siitä ajatuksesta, että mun pitäisi "hyödyntää" kehoani jollain tavalla kun kerran olen selkeästi pyrkinyt sitä muokkaamaan tiettyyn suuntaan. En enää kysellyt itseltäni, että miksi teen tätä, enhän ole menossa mihinkään kilpailuihin tai koitokseen, joita varten yleensä treenataan. Mä en treenannut enää mitään muuta kuin itseäni varten. Aloin ymmärtää miksi tavoitteita on tärkeä asettaa. Niiden avulla treenaamisessa säilyy se punainen lanka, ne ovat aina perustelu mun vastauksille, jos kysytään "miksi". Miksi teen näin, miksi käyn salilla, miksi juoksen kuin maniac. Koska. Koska mulla on tavoite, eikä mun luonne anna periksi olla saavuttamatta sitä. Tietysti vastaukseksi "miksi" -kysymyksiin riittäisi myös, että koska mä haluan. Ilman tavoitteita sitä vaan pyörii määrätiedottomasti salilla ympyrää ja kokeilee vähän sitä ja vähän tätä.

Sitten kun tavoitteita saavutettiin, luotiin uusia. Pikkuhiljaa kesän kääntyessä syksyyn mun halu kehittyä alkoi keskittyä vähän eri osa-alueeseen kuin aikaisemmin. Olin saanut itseni sieltä kuopasta ylös, en enää hengästynyt kun kävelin yhden kerroksen rappusia ylös ;) Kestävyyttä ja lihasvoimaakin oli tullut sopivassa suhteessa. Ilmat kuitenkin viilenivät ja mun vähäinenkin kiinnostus lenkkeilyä kohtaan alkoi kuolla eikä oikein muutakaan kivaa enää voinut ulkona tehdä kun satoi ja oli kylmä. En siis oikeasti pidä juoksemisesta, teen sitä mielelläni ainoastaan matolla alkulämmittelyksi. Mitä sitten teen mielelläni? Mitä vaan muuta.

Oli aika siirtyä sisätiloihin ja jotenkin viime syksynä salikärpänen puraisi, enkä sittemmin ole juuri käynyt ryhmäliikunnoissa ja spinneissä kuin satunnaisesti. Ne ovat hirveän mukavaa vaihtelua, mutta noin yleensä jästipäänä mun pitää saada tehdä just niinkuin itse haluan, omassa järjestyksessä ja omaan tahtiin. Sitten kun harvoin saan kaverin mukaan niin yhdessä on kiva mennä vaikkapa spinniin, itsekseni valitsen sen kuntosalin mielummin. Tosin salillakin on esimerkiks Mikon kanssa kivaa, kun se innostuu mun treenaamisesta: "kuole vaikka sinne alle mut en auta ylös!".

Tässä siis ollaan nyt, treenaan omaksi ilokseni ja hyvinvoinnikseni. Iloa ja puhtia jokaiseen salilla huhkimaani tuntiin saan siitä, että näen selkeästi työni tuottavan tuloksia. Lopetin hetki sitten kuluneen vuoden jälkeen personal trainerin kanssa treenaamisen toistaiseksi, ihan puhtaasti taloudellisista syistä. Opiskelijana siihen ei enää pysty, mutta kaikki kullan arvoiset neuvot ovat jääneet kristallin kirkkaana mieleen ja läksiäislahjaksi sain kuuden viikon HST-ohjelman, jonka jälkeen mä en enää kuulemma mahdu kulkemaan ovista (Lue: tämä oli Mikon suusta). Kysymys ei ihan sellaisesta kuitenkaan ole, mutta nyt on aika saada vähän lihaa luiden ympärille :)

Seuraavanlaisesti mennään.. Ensin vähän infoa siitä, mitä tarkoittaa HST, eli Hypertrophy specific training.

HST on yksijakoinen ohjelma, jossa keho treenataan kolme kertaa viikossa kevyesti. Kevyt on tässä kohtaa mun mielestä vähän suhteellinen käsite. Ohjelma tehdään kuuden viikon sykleissä ja jokainen treeni kestää noin tunnin. Ohjelmassa lasketaan valmiit sarjapainot ja progressio jokaiselle kahden viikon jaksolle. Sarjapainot perustuvat ensimmäisessä kierrossa kokeiltuihin 5, 10 ja 15 toiston maksimeihin kussakin liikkeessä. Eli esimerkiksi jos 15 toiston maksimi kyykyssä on 50kg, kahdelle viikolle laitetaan tavoitteiksi seuraavat sarjat:

1a) 2 x 15 x 32,5kg
1b) 2 x 15 x 40kg
1c) 2 x 15 x 42,5kg

2a) 1 x 15 x 45kg
2b) 1 x 15 x 47,5
2c) 1 x 15 x 50kg

Samoin lasketaan 10 ja 5 toiston sarjamaksimit. Itse tässä kohtaa voin jo sanoa, että teen tämän eri tavalla. Ei ole siis vain yhtä ja oikeaa tapaa. Itse en vähennä sarjoja missään vaiheessa vain yhteen, vaan teen jokaisessa treenissä kaksi työsarjaa kutakin liikettä kohden. Ennen HST:n aloittamista on tärkeää pyhittää yksi täysi viikko kokonaan levolle, samoin syklin loputtua. Tämän jälkeen toimitaan seuraavanlaisesti:

- Viikot 1 ja 2 jokaisessa sarjassa 15 toistoa
- Viikot 3 ja 4 jokaisessa sarjassa 10 toistoa
- Viikot 5 ja 6 jokaisessa sarjassa 5 toistoa.

Peräkkäisille päiville treenejä ei saa ajoittaa, eikä toisaalta pitää mielellään yli 48 tunnin taukoja, lukuunottamatta viikonloppulepoja. Optimaalisin aikataulu olisi joka toinen päivä, mutta ei vaadi kovaakaan laskutaitoa, jotta huomaa, että sen sijoittaminen seitsemänpäiväiseen viikkoon on hankalaa. Itselläni homma toimii jotakuinkin ma, ke, pe, vaikka sillekään ei ole takuita. Tänään on lauantai ja tulin just salilta. Ennen syklin aloittamista valitaan liikkeet, joilla koko sykli viedään läpi. Liikkeet voi olla samat joka treenissä, tai voit valita kaksi eri settiä liikkeitä ja tehdä niitä vuorotreeneissä, kuitenkin niin, että molemmilla kerroilla koko keho tekee töitä. On olemassa sääntöjä ja ohjeistuksia, niitä pidää noudattaa omaa kehoa kuunnellen ja mahdollisuuksien mukaan tehdä ohjelmasta juuri itselle sopiva. Jos jokin liike tuntuu pahalta - vaihda toiseen vastaavaan.

Ja sitten vihdoin oma väännelmä HST:stä. Pyydän ja rukoilen anteeksi antoa näistä hirveistä kuvista, mut eiköhän niistä asia käy selväksi. En jaksanut etsiä mun pokkarin laturia ja se huusi mulle, että akku loppuu, joten räpsin sikanopeeta vaan kuvat joka paperista. Töissä koitin jo niitä scannata mut eihän siitä mitään tullu.. Kuvaa klikkaamalla saa sen toiseen ikkunaan vähän suuremmaksi. Maastavedossa, haukkareissa ja rannekäännöissä ei luonnollisesti ole huomioitu tangon tai koneen peruspainoa.

Ja kuten noista sutuista näkee niin korjailuja joudun tekemään valmiiseenkin ohjelmaan. Joskus käyn koulun salilla, jossa joudun aika paljon improvisoimaan laitteiden ja painojen vähyyden vuoksi. Pitää pyöristellä suuntaan tai toiseen ja joskus tehdä vaihtoehtoista tekniikkaa. Älkää edes yrittäkö tulkita noita söhröjä.. Näiden lisäksi silloin kun on aikaa ja fiilistä, teen lisäsarjoja ohjelman ulkopuolelta, esim. vipareita eri variaatioilla, penkkiä, kahvakuulaa, dippejä, alataljaa..Mitä milloinkin huvittaa :) Tänäänkin oli niin kivaa, että en millään malttanut lähteä kotiin.

Ruokapuolesta en jaksa nyt alkaa sen enempää tarinoimaan. Mulla on siihenkin ihan mustaa valkoisella olemassa, mutta katsotaan jos siitä sit joskus myöhemmin laitan enemmän..Lähinnä nyt uuden ohjelman myötä oon joutunut tosi paljon skarppaamaan, jotta saan energiaa tarpeeksi. Tavoitteena on viisi ateriaa päivässä ja yllätyin, miten vaikeaa se on toteuttaa. Oon todella huono syömään esimerkiksi aamupalaa tosi aikaisin. Oon koittanut sitä opetella mut vielä on parannettavaa. Lounas tulee nykyään syötyä fiksuun aikaan koulun ansiosta, ja kotona tai töissä sitten jotain lämmintä vielä. Hyvällä tuurilla syön välipalaa - useimmiten en. Illalla jotain vielä ennen nukkumaanmenoa.

Syön ihan tavallista ruokaa, mutta pienillä muutoksilla vähän terveellisemmin kuin ennen. Vaalea leipä on vaihtunut kokonaan ruisleipään, vaalea pasta ja riisi täysjyväversioihin. Kasviksia, marjoja ja hedelmiä yritän kovasti muistaa syödä riittävästi. Proteiinin saantia tehostan maitorahkalla, raejuustolla ja muilla maitotuotteilla, sekä esimerkiksi soijalla. Kananmuna on yks mun lemppareita kans mut jokainen tietää miksi sen syöntiä kannattaa rajoittaa.. Lisäravinteita käytän vain palauttavana sekä päivittäin menee monivitat ja L-arginiini purkista. Rasvan laatuun kiinnitän nykyään enemmän huomiota. Määräänkin kai voisi, mutta en ole vaivautunut. Liioiteltu vähärasvaisuus on mun mielestä ärsyttävää, kyllä rasvoja saa ja pitääkin syödä jotta keho toimii normaalisti, ei niitä kaikkia pidä pelätä. Omassa ruokavaliossani niissä olisi vielä vähentämisen varaakin, mutta en nyt just näe vaan mitään syytä tehdä niin. Mä pidän ruuasta - en vain siksi, että se on mun energian lähde - vaan mä pidän pidän siitä. Mun ruokani pitää maistua, enkä kestä jos siinä on liian vähän suolaa tai liian vähän rasvaa leivän päällä. Puhutaan kuitenkin oikeasta ruuasta, eikä mistään mäkkärimätöstä. Josta tulikin mieleeni, että en koskaan pysty lupaamaan, että jätän kokonaan herkut ja epäterveelliset mätöt pois, never. En edes halua. Mitä elämään sellainenkin sit ois.. Kiinnitän siis huomiota ruokailutapoihini, mutta en yritä muuttaa niitä jonkun toisen ihanteiden mukaiseksi. Juttu olisi aivan toinen, jos olisin dietillä. Vaan en ole!

Näistä on pienet tytöt tehty :)

¡Hola!

Pienen loman jälkeen on taas kiva palata bloggerin pariin, kun on niin kauheen paljon asioita mielessä, mitä haluaisin tänne jakaa. Vaikeinta on vaan päättää mistä alottaa. Päädyin nyt kuitenkin jatkamaan siitä, mihin viimeksi jäin, jotta en hypi suin päin asiasta toiseen ja takaisin. Jaksoin postata reissusta kerran, lopun aikaa tein jotain aivan muuta. Ei tehnyt mieli istua tietokoneella, kun aika muutenkin oli hyvin hyvin rajallinen.

Matkan agenda liittyi siis jälleen kerran moottoriurheiluun, kausi aloitettiin Winter cupilla, nimensä vastaisesti hyvin aurinkoisessa säässä Espanjan Campillosissa. Seurueemme kaksi kuskia menestyivät jälleen kiitettävästi, siippani sijoittuen omassa luokassaan toiseksi ja 14-vuotias ensikertalaisena hienosti kahdenneksitoista. Kahdeksasta päivästä pojat viettivät 6, ja minä viisi päivää radalla, joten varsinaiseen lomailuun ei juuri jäänyt aikaa. Matka oli kuitenkin aivan mahtava ja itse ainakin hukkasin jonkun osan sydämestäni Fuengirolaan. Fuengirolassa siis majoituimme ja vietimme sen muun ajan, joka ei mennyt kartingradalla.

Ensimmäisestä päivästä jo kuulittekin. Rakastuin Malagaan ja nimenomaan Fuengirolaan ensi silmäyksellä. Ensimmäisenä päivänä tutkiskeltiin paikkoja, käytiin polkupyöräilemässä, kokeilemassa meriveden kylmyyttä (+16) ja nukahdettiin lopulta hymy huulilla, jo sillä hetkellä varmoina siitä, että tämä on se paikka, jossa meidät tullaan näkemään useamminkin. Toinen päivä meni itsellä vähän samaa rataa, aurinkoa, shoppailua, tutustumista, tutkailua.. Pojat lähtivät radalle jo tosi aikaisin aamulla. Samoin minä seuraavana päivänä. Torstai-aamuna siis siinä seitsemän aikaan lähdettiin kohti Campillosia ja voi hitsi miten hurmaavia oli maisemat! Fuengirolasta Campillosiin ajetaan vuoriston yli ja viude.. No, onhan näitä kuvia tässä, näet itsekin. Vielä kun saisin kuvista välittymään sen fiiliksen, mikä itsellä oli silloin.

Sitten olin taas yhtäkkiä siinä. Keskellä moottoriurheiluhulluutta. Varikkovaimona! Joku varmaan muistaa vielä viime kesän vuodatuksia. Tällä kertaa tunne oli vähän erilainen, olin jo ikään kuin osa jotakin.. Kuuluin kalustukseen. Mä tiesin. Tiesin miten sitä hommaa pyöritetään. Tiesin mitä mikäkin tarkoittaa. Tiesin milloin on kenenkin lähdöt ja tiesin, mitä niiden jälkeen tapahtuu. Ja sit mä tunsin. Tunsin ne ihmiset meidän "tiimistä", ja osaavasti tervehdin heitä poskisuudelmilla. Tunsin joukosta kasvoja, nimiä.. kaikkia en osannut yhdistää. Tunsin joukosta "ne" kuljettajat, joista paljon on puhuttu. Tunsin paljon kasvoja, ja yllätyin, että minutkin tunnettiin. Minustakin oltiin kiinnostuneita, tai ainakin näennäisesti. Mikä mahtava fiilis!

Neljä päivää Campillosissa hurahti niin, etten kissaa ehtinyt sanoa. Me suunniteltiin mulle ihan oikea työtehtäväkin, mun tehtävä oli kuvata videomateriaalia koko kilpailun ajalta. Ja mä myönnän, että olin siinä aivan hirveän huono. Miksikö? Siksi, että mua oli sittenkin alkanut kiinnostaa se kilpailu niin paljon, ettei kuvaamisesta tullut mitään. Jos kuvaan, en tiedä yhtään mitä radalla tapahtuu, vaikka sen näenkin jatkuvasti kameran näytöltä. Jos seuraan kilpailua, kuvaan todennäköisesti (ja todistetusti) maata jalkojeni alla, taivasta, seiniä, asfaltin pintaa zoomattuna.. tuurilla saattaa joku autokin sattua kuvaan. Vähän puolustellen, sain mä jotain käyttökelpoista nauhalle, ihan oikeasti. Mut jatkossa olen varovainen ja tarkka siitä, mihin lupaudun, etten kadu sitä jälkikäteen. Jos mä lähden noin pitkälle mun poikaystävän kilpailujen tähden, niin kyllä mä sitten haluan tietää mitä siellä tapahtuu, ilman, että joudun tarkistamaan nauhalta.

Sunnuntaina sitten oli kauden ensimmäinen kilpailu pulkassa ja piti taas hetkeksi hyvästellä Belgian tutut, joiden kanssa nähdään taas maalis-huhtikuun vaihteessa. Toivottavasti. Illalla huomasin miten rankkaa se autourheilu oikein onkaan... nukahdin Mikon kainaloon noin klo 20.30 ja nukuin kuin lapsi, kiltisti aamuyhdeksään asti. Viimeinen lomapäivä käytettiin auringosta ja ulkoilmasta nauttimiseen ja rahojen tuhlaamiseen.. Käytiin myös Torremolinoksessa Davidin kanssa tapaamassa tämän veljeä ja hänen suomalaista tyttöystäväänsä, jotka muun muassa veivät meidät ravintolaan, jossa tarjoiltiin alkuruuaksi niin jumalaton lautasellinen pasta bolognesea, että edes sitä en jaksanut loppuun asti syödä. Siinä oli sitten ihmettelemistä, kun pääruoka saapui pöytään.. Jälkiruokaakin olisi vielä ollut tarjolla, mutta vaihdoin sen yhteen café con lecheen, joka muuten on se maitokahvi, jota olisin viime kesänäkin kaivannut. Sen sijaan tilasin vain "café" ja tyrmistyin kun sain take away -kuppini pohjalle kolme senttiä niin väkevää kahvia, että siinä olisi taatusti pysynyt lusikka pystyssä. Hienostuneet kutsuu sitä kai espressoksi..

Suomeen paluun jälkeen en ole vielä sekunniksikaan unohtanut sitä kaikkea, mitä tuo paratiisi tarjosi.. Sen sijaan marssin kirjakauppaan ja hankin ¡Fantastico! -sarjan ensimmäisen osan, siis espanjan kielen oppikirjan, etten vaan unohdakaan. :)

Heaven, day one

Current location: Espanja, Fuengirola, Los Pacos

Pakkauskaaosta kotona.

Noniin.. eilisestä vähän. Aloittelin tekstiä jo aamulla, josko nyt saisin sen päätökseen.

Lähtö tänne oli maailman paras idea. Mietitäänpäs nopeasti pari kertaa olenko mielummin lumimyrskyssä, vai kuistilla aurinkotuolissa (tai rannalla kahvakuulajumpassa)? Niinpä.

Maisemaa Suomesta..

..ja Espanjasta.

Eilen aamulla kello 03.30 Suomen aikaa soi herätyskello ja kerrankin nouseminen oli helppoa. Lennon kohti Malagaa oli tarkoitus lähteä klo 06.00. Ihan näin ei ollut, aikataulu oli puolisen tuntia myöhässä, koska Helsinki-Vantaan lentokenttä oli lumimyrskyn vallassa. Joka tapauksessa muutamaa tuntia myöhemmin saavuimme iloisena aurinkoiseen Espanjaan. Ja nyt, reilua vuorokautta myöhemmin, 08.10 paikallista aikaa, mut on myyty. Myyty Fuengirolalle, auringolle, palmuille, näille ihmisille ja tälle kaikelle kauniille.. Voisin jäädä tänne.

Majoitumme tuttujen luona, jotka pitävät meistä niin hyvää huolta, että tämä lyö minkä tahansa viiden tähden hotellin laudalta. Meille on varattu kolmikerroksisen talon ylin kerros kokonaan omaan käyttöömme. On oma kylpyhuone ja pieni jääkaappikin. Pienen yksiön kokoisella parvekkeella odotti kaksi aurinkotuolia söpösti rinnakkain. Koko talo on aivan mielettömän upea. Kaksi parveketta ja valtava kuisti eri puolilla rakennusta antaa mahdollisuuden majailla auringossa vaikka koko päivän. Elämää täällä riittää kun saman katon alla on kuusi henkeä ja Max :)

Perille päästyämme päällimäinen asia mielessä oli ruoka. Kova nälkä oli jo ehtinyt yllättää, kun finnairin suhteellisen hyvänmakuinen, mutta olematon annos ei kauaa pitänyt vatsaa täynnä. Suuntasimme rantakadulle Centro Finlandiaan ravintolaan, jossa meitä palveltiin täysin suomen kielellä ja jossa kolme kertaa viikossa näkee SM-liigan livematsit. Tässä kohtaa pitää muuten kertoa, miten väärä mielikuva itsellä on ollut. Joku on saanut mut joskus ajattelemaan, että tää paikka on sellainen turistirysä, jossa suomalaiset kulkevat vyölaukku vyötäröllä ja urheilusukat sandaaleissa, ja jossa "suomalaisen" ravintolan menusta voi tilata esimerkiksi lihapulia tai poronkaristuta (huomaa kirjoitusvirheet). Ei pidä paikkaansa! Totta on se, että täällä on suomalaisia - paljon. Mutta he asuvat täällä suurimmaksi osaksi ympäri vuoden ja ovat kuin kotonaan. Täällä on ihan oikeita suomalaisia palveluita, ravintoloita, kauppoja, terveydenhuoltoa, liikuntapalveluita, peruskoulu ja lukio, erilaisia ammatti- ja työväenopistoja, partureita, jne.. lista on päättymätön. Rannalla kyltissä lukee "Tervetuloa, Welcome". Tämä on suomalaisten pieni siirtokunta, johon on helppo sopeutua. Suomalaiset ovat jopa rakentaneet näitä taloja, joissa minäkin tällä hetkellä tilapäisesti asun. Mun mielestä tää on aivan mahtavaa. Paljon tuttuja juttuja, mutta uusi ympäristö. Ja suomalaiset itsessään on täällä niin erilaisia kuin tavallisesti.. puheliaita, avoimia ja iloisia.
Elämyksiä on monenlaisia. Toiset sanoo, että reissussa ei saa näkyä tai kuulua suomen kieltä ja oikea elämys tulee vain bambumajoista ja sademetsistä. Toiset kutsuisivat tätä elämykseksi, kun saa elää hyvin paljon omaan tapaansa, mutta palmujen, auringon, golfkenttien, kauniiden valkoisten kivitalojen ja iloisten ihmisten ympäröimänä. Itse haluaisin kokea molemmat. Sademetsissä voisin käydä, täällä voisin asua.

Rantakatu sijaitsee vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä.

Mutta palaten taas asiaan.. Centro Finlandiassa on myös Davidin työpaikka, joten ruokailun jälkeen käytiin yllätysvierailulla Uusi Fuengirolan toimituksessa tätä moikkaamassa. D:n kanssa palaamme kuulolle lisää loppuviikosta. Ruuan jälkeen palasimme lepäämään laakereillemme noihin mainitsemiini parvekkeen aurinkotuoleihin. Pienet päikkärit kaikessa hiljaisuudessa (lukuunottamatta linnun laulua) teki hyvää. Pieneksi ne jäikin, kun ei sitten maltettu pysyä aloillamme, vaan napattiin fillarit alle ja lähdettiin tutkimaan mitä kaikkea täältä löytyy. No vaikka mitä löytyi! Tuntuu, että ihan kaikki on kävelymatkan päässä. Paitsi palatessa ei meinattu löytää kotia enää ;)

Maisemia parvekkeelta..

Mua miellyttää täkäläinen arkkitehtuuri. Taas todistetaan, että yksinkertainen on kaunista. Vaaleat  modernit kivitalot aivan vieri viereen rakennettuna näyttävät upealta. Lähes jokaisen pihan talo on laatoitettu. Monia pihoja koristaa ruukkuistutukset ja osissa on uima-allas. Korkeuserot ovat mahtavia. Rantakadulta tänne Los Pacosiin päin senkuin noustaan, noustaan, noustaan.. Nousu jatkuu aina korkeaan vuorenhuippuun asti. Parvekkeelta voi nähdä Sierra Nevadan häämöttävän muutamien kilometrien päässä, mutta vain silloin, kun ilma ei ole sumuinen. Jos olisin ottanut lumilaudan mukaan, olisin voinut aurinkorannalta (+25`c) kävellä Sierra Nevadaan laskettelemaan. T-paita päällä. Julmetun korkealla vuorella on yli 100 kilometriä rinteitä. Halleluja!

Tässä välissä vähän kuvia rannalta.. Vesi EI vielä ollut kovin lämmintä, mut kahlata tarkeni :) Jäljistä päätellen meillä oli muutakin seuraa.

<3

Tässä kohtaa tuntuu, ettei tämä viikko tule riittämään mihinkään. Viikko tuntuu lähinnä kiusan teolta.. En tiedä mikä riittäisi. Paikallisille suomalaisille ei näemmä mikään, tänne on tultu ja tänne on jääty :) Tapasin jo eilen suomalaisen, joka suositteli mulle työharjoittelupaikkaa Fuengirolasta. Eipä houkutellut, ei... Eikun..

My 1-year-old baby

Ohh.. tämä tässä, vuoden päivät välittänyt kuulumisiani nöyrästi, kuunnellut minua tarkkaavaisesti koskaan keskeyttämättä ja ottanut vastaan kaiken, mitä minulla on ollut sanottavaa. Blogini! Iän myötä se varmasti oppii vielä korjaamaan kirjoitusvirheenikin. Mutta tällaisena minä sitä rakastan. Ja sitten menen ja unohdan sen syntymäpäivän! Shame on me.. Nytkään en ole ihan varma, oliko se 26. vai 27. päivä tammikuuta, 2010, kun alkoi olla sellainen fiilis, että tekee mieli avata maailmalle puoli elämääni. Olin aivan fiiliksissä kaikesta.. löytänyt ihanan miehen, muuttamassa pääkaupunkiseudulle, saanut uuden työpaikan ja muutenkin oli kaikin puolin hyvä olla.. Eikä se fiilis totta puhuen tälläkään hetkellä ole yhtään huonompi. Nyt oon jopa ehkä vielä karvan verran enemmän fiiliksissä :)

Puoli maailmaa.. nojoo. Teoriassa kyllä, kenellä tahansa on mahdollisuus lukea mitä olen tehnyt tänään, minne kouluun olen päässyt, mitä töihin kuuluu, millainen ilma on ulkona tai missä olen ollut viikonloppuna. Olen kuitenkin ihan iloinen siitä, ettei nämä asiat oikeasti juuri ketään kiinnosta. Pienestä lukijakunnastani olen äärimmäisen onnellinen <3 Tiedän ja tunnen joka ikisen, joka täällä vierailee, ja pidän siitä. Tämä on minun tapani avata niille tärkeille ihmisille asioita, joita elämässäni tapahtuu. Tekstiviestejä saisi kirjottaa miljoonan, jotta saisi kaiken tämän sisällytettyä niihin. Puhelimessakaan ei voi puhua aina, kun olis jotain kielen päällä, ja vielä kun pitäisi soittaa samasta asiasta vanhemmille, siskolle ja muutamalle kaverille kans. Ja ikävä kyllä välimatkan vuoksi en pääse soittamaan heidän ovikelloa likimainkaan aina kun haluaisin, jotta voisin istua kahvikupin ääreen ja ihan oikeasti jutella. Viikko sitten kaverini soitti ja totesi, että on ehtinyt rakentaa talon sitten sen jälkeen, kun me ollaan viimeksi nähty.. Lupasin taas, että asia korjaantuu kun seuraavaksi olen maisemissa. Tiet kulkee molempiin suuntiin, mutta kun on niin kamalasti kaikkee ja sit ku mulla ei oo ni toisella on ja toisinpäin. Kyls tiät.

No mitä mulla sit on? Ihan vaikkapa esimerkiks tänään..

08.30 Koululle, ergonomian labrat
15.45 Labrat ohi, juosten suoraan bussiin, joka vie mut luennolle..
16.15 Farmakologian luento
19.00 luento päättyy, bussilla kotiin
19.40 kotona --> kotitehtävät. Lääkelaskuja joku 3982 sivua.
23.55 Tässä.. kirjoittamassa teille.

Ja huomenna sama rumba alusta, luentojen tilalla töitä klo 20.00 asti. Mulla on hoitamattomia asioita vielä NÄIN paljon ennen Espanjan matkaa (jonne siis saan raahata kasan opiskelumatskua mukaan) ja tasan yksi vapaa päivä sitä ennen, maanantai. Tiistai-aamuna olen onnellisesti koneessa matkalla vähän lämpimämpään :)

Huolimatta siitä, että tää vaikuttaa tällaselta heimäoonniintärkeemullonniinpaljontöitä -huomionkeruu-valitukselta, niin tää on vaan esimerkki siitä, miten mun arki muuttu kertaheitolla ku toi koulu oikeesti alkoi. Pariin ekaan viikkoonhan ei tehty mitään, minkä takia olis tarvinnu laittaa tikkua ristiin sen jälkeen ku astui koulun ovista ulos. Ehdin jo ihmetellä, että mitäs koulunkäyntiä tää nyt sitten on, pitääkö alkaa ottamaan ylimääräisiä kursseja, ettei jää luppoaikaa. Nyt niitä hommia alkaa olla, ja ku käyn töissä ja sovitan muun elämäni näihin niin alkaa oikeesti tehdä tiukkaa. Nautin tästä ihan hiton paljon, mut organisointikyky vaan meinaa välillä pettää :) Eiköhän näiden kanssa vielä löydä jonkun balanssin.. tai sit puolen vuoden päästä tulee burnout.

Noista ergonomian labroista tuli mieleen, että tekipäs muuten tänään eetvarttia siirrellä potilaita ees ja taas ja ylösalaisin, kun selkä on niin tuusan nuuskana, ettei ikinä. Maanantaina aloitan uuden treeniohjelman ja sitä varten tehdyt kaksi kovaa testipäivää aiheutti sen, että nyt mikä tahansa liikkuminen on hankalaa. Ihan sama, puhutaanko istualleen laskeutumisesta, vessakäynnistä, sängystä ylös nousemisesta, maitotölkin pitelemisestä.. puhumattakaan esimerkiks rappusten kävelemisestä. Päivän aikana selkä vähän vetristyy (enää valuu kyyneleet), mut aamuisin tekee mieli huutaa suoraa huutoa. On mulla jumankauta lihaskipua ollu ennenkin, mut ei kyllä tällasta - selässä ainakaan. Itse treeneissä kyllä kulkee järki mukana, mut noiden testipäivien tiukka aikataulu aiheutti vähän sellasta "noo tehään nyt ja kärsitään sit" -ajattelua. Ei ollut aikaa säästellä. Jebou. No, sen kyllä nyt huomaa, ettei tosiaankaan oo säästelty. Kumartuminen tuntuu tosi hauskalta, ja mitäs muuta ergonomian tunneilla voidaan tehdä, ku nimenomaan kumarrella ja kyykkiä. Oikein. Tänään vaan oikea ei tuntunut oikealta, ennemminkin siltä, että olisin voinut lyödä jotain. Tykkäsin paljon enemmän pyörätuoleista.. Niitä testaillessa (ajettiin niillä kilpaa käytävillä.. oikeesti come on, luulin, että ollaan jo melkein aikuisia) selkä ja mieli lepäsi. Meinasin kysyä, että saisinko yhden kotiin lainaan.

Ensi viikolla on tulossa vähän juttua siitä, mitä mun liikkuminen ja treeni sisältää, ja millaisilla aineksilla sitä kokonaisuutta rakennan. Ehkä jotain kuviakin, siitä en oo ihan varma. Seuraavasta kuudesta viikosta meinasin sellasia "ennen-jälkeen" -kuvia, mut en taida koskaan kehdata julkistaa sellaisia! :D Se on vähän sellasta hifistelyä. Myönnän, et kyllä mä sellaiset kuvat aion ottaa, jos ei muuta ni omaks iloksi. Jos tällä menolla ei ala käsivarret näyttämään samalta ku Madonnalla, tai pohkeisiin kasvaa timantit ni jo on kumma! Joskus sanoin, et jonain päivänä haluan näyttää Eva Wahlströmiltä. En halua. Haluan näyttää itseltäni helkkarin hyvässä kesäkunnossa!

Rukoilen Jumalaa, että tän lukijoilla on ollut vähän huumoria mukana. Nyt alkais olla korkee aika vissiin toivottaa nukkumatti tervetulleeksi :)

Terveisin,

Marika, "body-builder"