Matkaliput - check!

No jo on aikakin.. päästä siis pois loskan keskeltä hetkeksi! 8. helmikuuta lähtö Espanjaan, pakko päästä lievittämään tätä kroonista kylmää ja kalpeeta naamaa aurinkoon :) Helmikuussa on Malagassakin vielä yöt viileitä, mutta päivisin pitäis tarjeta hienosti pienemmässäkin vaatetuksesta. Tuttavaperhe majoittaa meidät koko viikoksi, joten olotkin on sitten kotoisat.. Samalla päästään sit moikkaamaan Davidiakin. Talvea karkuun lähtenyttä kaveria alkaa olla jo ikävä! Lähtöön ei siis ole kuin kaksi viikkoa ja kaksi päivää, enkä malta enää odottaa.. Terveisin minä, joka tälläkin hetkellä seurailen ku lunta tulee.. ja tulee.. ja tulee.. eikä se koskaan lopu. Sit tää kohu suunnilleen maailmankaikkeuden kylmimmästä talvesta on musta vähän vesittynyt, kun tuolla ulkona oikeesti tarttee enemmän kumisaappaita ku oikeita talvikenkiä. Ja nyt on sentään tammikuu!

Kumman itse valitsisit? Think about it.

Reissua odotellessa jatkan totuttelua uuden työpaikan tarjoamiin haasteisiin ja opiskelijaelämään. Hämmästyttävää on se, että kaksi viikkoa koulua on takana, eikä mitään kyllä vielä olla opiskeltu. "Orientoivat opinnot" on hienosti muotoiltu nimitys sille, että ollaan kaksi viikkoa kuunneltu muun muassa metropolian järjestyssääntöjä ja tutkinnon sisältöä (mikä toki lukee myös opsissa). No, en valita, pari viikkoa on ollut hedelmällistä aikaa tutustua uusiin koulukavereihin ja selkeesti on sellanen ydinryhmä löytynyt joiden kanssa ollaan samalla aaltopituudella. Eilen oli ensimmäiset opiskelijakunnan järkkäämät bileet - jotka me jätettiin väliin. Ei ollut kuulemma ollut meidän ryhmän edustus oikein kunnossa. Mutta ku rankan viikon jälkeen väsytti niin kovasti, että päikkärit venyi iltaan asti jollon kaikki oli jo menetetty, viideltä ku olis pitänyt olla paikalla (Kaisaniemen puistossa lumessa, kylmässä, loskassa.. Pitääkö opiskelijan uhrautua ihan kaikkeen?). Me sitten järkättiin ihan omat bileet täällä meillä, josta suunnattiin sit noiden opiskelijabileiden jatkopaikkaan, feveriin. Hemmetin hauskaa oli, mut oli kyllä hämärin paikka ikinä. Jotenkin ihan käsittämättömän kummallinen meininki.. En ees oikein osaa määritellä miks. Mut eipä me siitä välitetty, touhuttiin omia juttujamme ja tanssittiin - ja kyl oliki kivaa! Hirveen juopottelun jälkeen (sarkasmia, join oikeesti 3 [kolme] siideriä) heräsin tänään aamulla klo 9 pirteenä ja iloisena siitä, ettei tarvinnut kärsiä krapulaa :) Toistaiseks näyttää siltä, et se mun synttärien jälkeinen horrorkrapula oikeesti opetti jotaki.

Aikamoinen tyylilyyli..

Mikon oli vaikee ymmärtää sitä, että istuttiin kaks ja puol tuntia vessassa tälläytymässä, juoruamassa ja juomassa sidukkaa.. Musta siinä ei oo mitään kummallista - siellä ku on lattialämmitys ja kaikki! Sekaannusta vähän aiheutti mun yritys kihartaa tukkaa uudella mahtavalla muotoiluraudallani. Se toimi aivan mainiosti vielä aamulla, mut illalla kun löin töpselin kiinni seinään ni meinas tukka nousta pystyyn ihan muista syistä. Kylppäristä meni sulakkeet ja äänestä päätellen koko rauta räjähti käsiini. Niin ei sit käynyt kuitenkaan. Ok, no minä sit fiksuna tyttönä meinasin et syy tietysti on missä tahansa muualla, paitsi mun raudassani. Kun en kerrasta oppinut niin työnsin sen töpselin toistamiseen seinään, tällä kertaa olohuoneeseen, jonka ansiosta koko loppu asunto meni pimeeksi. Enkä tosiaankaan tiedä mitä oikein ajattelin.. Puolustukseks sit vaan totesin epätoivoisesti, et "mä oon nainen!!" ku asiaa tiedusteltiin. Onneks meillä on sellaiset sulakkeet, en tiedä miksi niitä kutsutaan, jotka saa vaan tosta eteisen sähkökaapista takaisin toimintaan, joten pidempiaikaista haittaa kokeilustani ei koitunut, luojan kiitos oon itsekin hengissä vielä. Tänään kiikutin sen raudan takaisin kauppaan ja sain tilalle kolme kertaa kalliimman samalla hinnalla :D Hyvä mulle.

Hauskin pointti eilisillassa oli se, että kolmen kikattavan tytön ja yhden hämmästyneen miehen (Mikko) lisäksi täällä oli vielä mun vanhemmatkin. Ne, jotka tietävät kenestä puhutaan, ymmärtävät mainiosti, että koko porukka sulautui hienosti yhteen. Äiti ja isä tuli jo alkuillasta ja ihan väkisin jouduin pitämään ne täällä aamuun asti, nuo kun meinasivat keskellä yötä lähtee ajelemaan takaisin Harjavaltaan. Onneksi kuitenkin jäivät - oli mukavaa :) Kaveritkin oli vaan illan jälkeen sitä mieltä, et "sun vanhemmat on ihan mahtavia". Joo, jag vet. On ne! Eivät kuitenkaan lähteneet opiskelijabileisiin meidän kanssa.. Wondering why.. ;)

Ja jos joku nyt ihmettelee, että eikö mulla todellakaan oo mitään muuta tekemistä puoli neljältä yöllä ku kirjoittaa blogia, niin ei, näköjään ei ole. M on ajamassa, siis oikeesti, kart´in clubilla 25 tunnin kisassa (kahjoa) ja mä en vaan osaa näköjään nukkua. Toivoisin jo, että nukkumatti heittäis vähän unihiekkaa munkin silmiin. Alkuillasta olin kuoleman väsynyt, käperryin M:n viereen ja nukahdin kuin lapsi, mut kun tää lähti "yövuoroon" ni yhtäkkiä mä tapitan täällä tietokoneen ruutua ku ei tuu uni, ja yllättäin, facebookkaan! Huoh.

Mulla ei oo vielä yhtään järkevää kuvaa mun tukasta, jolle ei oo siis todellakaan tapahtunut mitään ihmeellistä, mut värjäsin sen vähentääkseni sitä järkytystä, jonka tää aiheuttaa itelleni ja varmaan muillekin. Hentulle pitäis päästä parturiin, minä kun en kenenkään muun anna tätä kyniä. Mut tässä ollaan.. Ehkä joskus ens jouluna sit. Alla olevasta kuvasta kuitenkin näkyy minkä värinen se on nykyään, mistään muusta ei juuri kannata välittää. Kotilook-hiuspanta on tosi cool. Mut kiharat! Rakastan kiharoita nyt kun tässä alkaa olla pituutta sen verran, että sellasia on mahdollisuus saada.

Ja nyt on aika lopetella tämä lätinä, kun tekstistä on kadonnut se punainen lanka kokonaan. Hyvää yötä niille, jotka osaavat nukkua. Mä jatkan varmaan OC:n katsomista, kolmatta tuotantokautta menee varmaan vasta viidettätoista kertaa..

Kaksi teosta: Iltarukous / Prosessi

Q-teatterin lavalla näin lauantaina jotain minulle ennestään tuntematonta, kun kävisimme katsomassa näytöksen Kaksi teosta: Iltarukous / Prosessi. Teatteri on taiteen lajina itselleni vähän hämärän peitossa, kokemukseni rajoittuvat tasan yhteen Tampereen työväen teatterissa nähtyyn esitykseen, joka oli kuin samaa sukua, mutta eri maata tämän huomattavasti pelkistetymmän näytelmän kanssa.

Lähdin katsomaan tätä lauantaista näytöstä tietämättä siitä etukäteen juuri yhtään mitään. Ystävän kutsusta astuin kuitenkin Puoli-Q:n ovesta sisään viisitoista minuuttia ennen näytöksen alkua ja aistin jotakin, mitä en oikein osaa määritellä. Kertakäyttömukeista tarjoiltu viini (maksu omantunnon mukaan), jaffakeksit (0,20e/kpl) ja A4-arkille tulostetut yksinkertaiset käsiohjelmat puhuivat omaa kieltään. Puhumattakaan teatterin aulan hämärästä valaistuksesta ja koleasta tunnelmasta.

En tiedä kävelinkö saliin täysin sanattomana vai täynnä kysymyksiä. Näyttämön katsomoon oli varattu paikkoja muutamalle kymmenelle henkilölle. Pikkuruisen näyttämön utuinen ja riisuttu ulosanti muistutti jollakin tapaa minua siitä, kun ala-asteella valmistauduimme esittämään joulujuhlassa evankeliumia. Lavasteisiin ei todellakaan oltu käytetty voimavaroja. Myöhemmin selvisi, ettei niitä tarvittukaan.

Iltarukous oli näytelmä, jonka sisällöstä en ole varma vieläkään. Uskon löytäneeni sen punaisen langan, mutta voi olla, että meillä katsojilla oli jokaisella vähän eri käsitys siitä. Iltarukous on esitys loppuunpalamisesta. Näytelmässä pariskunta kamppailee lapseensa liittyvien vaikeuksien kanssa. Lapsi on hankittu, ilmeisesti adoptoitu. "papereissa ei sanottu mitään.. siellä ei ollut merkintää.. ADHD". Hankinta on pettymys pariskunnalle, joka odotti, että lapsi ja raha toisivat onnen. Jokaviikkoinen lottoarvontakin on pettänyt kerta toisen jälkeen. Näiden asioiden summa saa katkeroituneen lähihoitajan ja tämän miehen ajautumaan raiteille, joista ei ole paluuta. Päivät koostuvat pettymyksestä, raivosta, ahdistuksesta ja epätoivosta, jotka vievät pariskunnan syvemmälle kuin olisi voinut uskoakaan.



                                                                                                               Aleksi Klöve

 Katsojan näkökulmasta tarina ei suinkaan ollut aukoton. Jouduin toden teolla keskittymään, jotta sain palaset loksahtamaan kohdalleen. "Raha tuo onnen" -ajattelutapa tuotiin hyvin kärjistetysti esille. Loppuunpalaminen oli koko näytelmän kulmakivi. Pysäyttäviä asioita, kuten henkinen sairastuminen, jonkin asteinen väkivalta, jopa insesti oli tuotu esille. Näistä sain lopulta aikaan oikean tarinan, joka on osittain hahmottunut ja auennut vasta näytelmän jälkeen. Järkyttävistä aihepiireistä ja vaikeasti ymmärrettävyydestä huolimatta esitys oli lopulta viihdyttävä, vähintäänkin mielenkiintoinen. Lisäväriä kokonaisuuteen toi Niels Levinsenin viulumusiikki.

Nuori ohjaaja Aleksi Klöve on koonnut näytelmäänsä mielenkiintoisen kokoonpanon. Näyttelijät Riina Riikonen ja Jaakko Nieminen tekivät mielestäni erinomaiset suoritukset. Heidän harteillaan oli hyvin pitkälti koko näytelmän uskottavuus ja varmuus, jonka he kantoivat kiitettävästi. Näytelmän kaksi muuta näyttelijää eivät tule helpoimmista mahdollisista lähtökohdista. Kuuro, kuvan kaunis Silva Belghiti, sekä Tanskalainen muusikko Niels Levinsen ovat taatusti joutuneet ponnistelemaan tavallistakin enemmän suoritustensa eteen. Suomen kieli tanskalaisen puhumana tuotti ikävä kyllä myös vaikeuksia ymmärtää joitakin näytelmän osia. Samaan aikaan se kuitenkin herätti kunnioitusta, tehtävä ei suinkaan ollut helppo. Ällistyttävää, millaisista eväistä tämä ryhmä oli koonnut toimivan kokonaisuuden, jota katsoja voi kutsua elämykseksi.

Väliajan jälkeen näimme Prosessin, joka oli improvisoitu tarina siitä, miten tekstistä syntyy kokonaisuus, näytelmä. Se auttoi ymmärtämään miten paljon työtä vaaditaan toimivan esityksen alle ja miten sitä on työstetty. Prosessi oli hauska loppukevennys Iltarukouksen dramaattiselle lopulle.

Näytelmäksi, jossa ainoana rekvisiittana toimivat pyörätuoli, moppi, lääkärin takki ja muutama katkennut tupakka, oli tämä ensiluokkainen. Odotan mielenkiinnolla näkeväni jotakin uutta. Jatkossa lähden taatusti hakemaan näitä pienteattereiden elämyksiä lisää ja suosittelen niitä muillekin.

Siitä se lähtee

Huom. Älä lue, jos ärsyynnyt kouluhypetyksestä. Kaikki on nyt sit niiiiiin siistiä ja kivaa, et voi pojat. Ja koko postaus pyörii opiskelun ympärillä.

Mitä on mielessä päällimäisenä ekan viikon jälkeen?

1. Miljoona uutta ihmistä, joiden nimiä on vaikea muistaa. Mahtavia tyyppejä kuitenkin!
2. Pyörremyrsky pään sisällä opintosuunnitelmista, kursseista, luennoista, suuntautumisista, vaihdoista.. Koko kolmen ja puolen vuoden koulutuksen info muutaman päivän sisällä on aiheuttanut yliannostuksen. Ehkä ne asiat kuitenkin selviää ajallaan.
3. JEEJEEEJEEKIVAAMAHTAVAAJÄNNITTÄVÄÄSUPERIA!!
(4. Vähän työjuttujakin, mut ei ihan päällimäisenä)

Maanantaina alkoi höykytys uudessa koulussa ja työpaikassa, alkuviikko oli työntäyteinen: maanantaista keskiviikkoon päivät jotakuinkin 09.00-21.00 plus matkat. Ensin aamulla kouluun ja sieltä suoraan illaksi töihin. Hyvä kun oon yöt saanut nukuttua kun käyn niin ylikierroksilla, päässä on miljoona uutta asiaa ja tuntuu, että kaikki pitäisi muistaa heti ja nyt ja apua kun miten toi menikään ja millon se olikaan ja ja.. Mut eihän mun tarvii. Kyllä kaikki järjestyy, kuhan malttaisin antaa asioille aikaa järjestyä. Nyt vaan on ahne olo, haluaisin kahmia kaiken tiedon ja opin saman tien ja päästä tekemisen makuun. Ja joo, joku ajattelee siellä et kyl se into siitä vielä laantuu, hähhää. No aivan varmasti joo, en mä sitä epäilekään. En mä kuvittele, et opiskelu on seuraavat kolme ja puoli vuotta mun mielestä vaan ihan käsittämättömän ihanaa. Tuun hikoilemaan ku deadlinet lähestyy enkä oo saanut mitään aikaiseksi, tuun kiroomaan aamulla monta monta kertaa kouluun lähtöä, tuun valittamaan kursseista, luennoista, opettajista miten kaikki on vaan ihan syvältä. Uuvun ja kiukuttelen, masennun ja vaivun epätoivoon ja ihmettelen, että miksi näin ja miksi noin kun tää on ihan tyhmää?! Mut silti, kokonaisuutena uskon et tää on sitä mitä haluan. Ja just nyt musta vaan tuntuu siltä, et kaikki on vaan tosi siistiä. Ja tuntuu, et ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelen et hitsi ku viikonloppu tulee ku mä vaan haluisin olla koulussa.

Kaikenkaikkiaan mun mielikuva meidän kampuksesta ja koulusta yleensäkin on tosi positiivinen. Metropolia tarjoaa hirveen paljon vaihtoehtoja, mm. kansainvälisen opiskelun puolelta. Kursseilla on läsnäolopakko, mut lukujärjestyksen sisällön saa käytännössä katsoen tehdä itselleen sopivaksi, kuhan vaaditut asiat löytyy sieltä tiettyinä ajanjaksoina jostain kohtaa. Itse asian lisäksi on mahdollisuus osallistua monenlaiseen ja esimerkiks liikuntamahdollisuudet on ihan käsittämättömät ja hinnat olemattomat (terveisin minä, joka olen tottunut maksamaan kuntosalimaksua 60e/kk). Opiskelun ohella yllättäin on paljon erilaista "opiskelijatoimintaa" aka bileitä. Parit hyvät on jo suurennuslasin alla, uusien iltapäivä (asiallinen nimitys kun ottaa huomioon todennäköisen sisällön), fuksiaiset, jotka tosin saatan missata, ja METKA-gaala, yhtä kuin vuosijuhla, johon sitten pukeudutaan iltapukuihin ja ollaan fiinejä. Ainakin alkuillasta. Ja näitä mä en missaa, todellakaan.

Yksi mahtavimmista jutuista tässä koko sopassa on kaikki ne uudet naamat, joista on ehtinyt muotoutua jo ekan viikon aikana kavereita. Jokainen on löytänyt niitä ihmisiä, joiden kanssa itse on samalla aaltopituudella. Jos multa kysytään, niin koko meidän ryhmä on ihan mahtava! Meitä on laidasta laitaan eri ikäisiä, eri näköisiä, eri kaupungeista, eri maista, eri uskonnoista.. Meihin mahtuu niin suoraan lukion penkiltä tulleita, kuin työelämässä vuosia olleita, ulkomailla opiskelleita, jo ennestään ammatin omaavia.. Ja jokaisella meillä on nyt yksi asia mikä yhdistää meitä kaikkia: haave tehdä työtä muiden ihmisten hyväksi ja pitää käsissämme sitä arvokkainta; elämää.

Nämä oman vuosikurssini, oman ryhmäni tyypit ovat lyöneet minut ällikällä jo niin monta kertaa, etten edes tiedä montako. Opiskeluja ulkomailla, pitkä työkokemus, harrastukset.. Meidän joukosta löytyy harrastajia aina musiikista rugbyyn ja roller derbyyn (go girls!), paljon liikunnallisia tyttöjä joiden kanssa voi jakaa omaa kuntosalihulluutta.. Tää on mun puheenaiheena nyt siksi, koska musta on tärkeää, että läpi elämän saa tasaisesti tutustua uusiin ihmisiin, jotka jokainen opettaa mulle jotain ja avaa mun silmiä uusillekin jutuille. Ja ne kyllä piru vie on auennut! On ollut siistiä kuulla muiden kokemuksia sellaisista asioista, jotka itseäkin kiinnostaa. Minä jos joku pidän olemassa olevia ystävyyssuhteita kultaakin kalliimpana, mutta taatusti myös toivotan uudet tervetulleeksi.

Tässä kohtaa haluan selvittää, mikä on tämänhetkinen ajatukseni koulutukseni etenemisestä. Vain siksi, että myöhemmin voin verrata todellisuutta siihen, mitä tässä vaiheessa opiskeluja vasta kuvittelin. Tämä siis muistutuksena itselleni. Opintoni kestävät kolme ja puoli vuotta. Lähtökohtaisesti valmistumiseni sijoittuisi siis keväälle 2014. Tavoitteena on saada kaikki pulkkaan siihen mennessä ja sen jälkeen mahdollisesti kouluttautua lisää, syventää tai täydentää jollakin tapaa. Ehkä. Puolitoista vuotta lisää toisi yamk-tutkinnon, jonka myötä olisin pätevä johtotehtäviin tai opetukseen. Haluanko sitä? En tiedä, ei aavistustakaan. Se on vain mahdollisuus muiden joukossa.

Suuntautumisvaihtoehdot ja niiden sisällöt on edelleenkin vähän hämärän peitossa, yllättäin. Viikon aikana olen kuitenkin jo ehtinyt muodostaa mielipiteitä ja ennakkoluuloja vaihtoehdoista. Ainakin nyt kuvittelen tietäväni, minne EN ehdottomasti suuntaudu. Vaihtoehdot, jotka itseä eniten kiinnostavat, liittyy vaikeasti sairaan potilaan hoitamiseen (esim. tehohoitaja) tai perioperatiiviselle (leikkaussalihoitaja). Vielä jokunen aika sitten hamusin kovasti ensihoitajaksi, jolle on ihan kokonaan erillinen koulutusohjelma. Selvittelin asiaa, ja jos se minua vielä myöhemmin kiinnostaa, voin mahdollisesti näiden opintojen jälkeen kouluttautua myös siihen liittyen. Vaan enpä enää tiedä, onko se sittenkään se ykkösjuttu. Se nähdään :) Pitää tunnustaa, että tällä hetkellä syy siihen, miksi en ole jo lukemassa ensihoitajaksi, liittyy siihen, että pisteitä pääsykokeeseen uupuu hakuajankohdasta riippuen yksi tai kaksi (toisen asteen koulutuksen todistuksellani). Helsingissä. Moniin muihin kaupunkeihin pääsy näillä papereilla olisi teoriassa mahdollinen. Toki pääsykokeesta pitäisi selvitä kunniallisesti. Kuitenkaan muutto toiselle paikkakunnalle ei juuri nyt tulisi mieleenkään. Näin ollen sairaanhoitajan koulutus kutsui, mihin olen vähintään yhtä tyytyväinen. Koulun alkaessa olin jo unohtanut koko ensihoitaja-homman kun oon tästä niin innoissani.

En todellakaan tiedä mitä tulevaisuus tuo. Tämä ammatti on viime kädessä hyvin monipuolinen ja aion käydä kouluni niin, että myöhemmin mulla on valmiudet tehdä juuri niitä asioita, jotka itseä eniten kiinnostaa. En lähtenyt tähän mukaan ollenkaan sillä fiiliksellä, että tekisin tätä vähän toisella kädellä tai jättäisin jotain puolitiehen.

Haluaisin kovasti suorittaa osan opinnoistani ulkomailla. Siihen liittyen laitan asiaa myöhemmin, kun itsellekin hommat ovat selkeämpiä. Selvittely on kuitenkin jo alkanut ja muutamien lähiviikkojen aikana pitäisi asioiden kirkastua.. Konkreettisesti ulkomailla opiskelu sijoittuu kuitenkin vasta myöhemmälle ajalle, aikaisintaan toiselle vuodelle. Sinne lähtiessä haluan valmiustasoni olevan tietyllä tasolla, jotta saan ajasta kaiken mahdollisen irti. Mut vähän haaveilen ja fiilistelen jo nyt :)

Nyt kun oon tappanut teidät tylsyyteen niin voin hyvillä mielin siirtyä viettelemään vapaapäiviä. Hyvää viikonloppua muillekin!

Uuden elämäni ensimmäinen päivä

Joulusta on vielä vähän matkaa tähän päivään, joten eiköhän tältä väliltäkin löydy jotain muisteltavaa. Muistelemisesta kuitenkin tuli mieleeni, että kyllä tämä blogi on ollut juuri sitä, minkä vuoksi alun alkaenkin lähdin sitä kirjoittelemaan. Vuosi on kohta takana, ja nyt jo olen ehtinyt useasti iloita siitä, että saan kerrata tuntemuksia moniin tapahtumiin liittyen ja tarkistella asioita.. Blogini on minulle päiväkirjan lisäksi kuin kalenteri.. taakse päin. Sen lisäksi se antaa mahdollisuuden jakaa muiden kanssa itselle tärkeitä asioita. Toivottavasti joku muukin on saanut tästä jotakin irti. Lukijoita en kaipaa kourakaupalla, ulkopuolisia tuskin elämäni kiinnostaa. Jos kuitenkin näin on niin WAU, ja terve teillekin. Uskon silti, että tämän vähät lukijat koostuvat ystävistä ja sukulaisista, mikä ei ollenkaan ole pahasta. Kulkeutuupa kuulumiset ainakin toiseen suuntaan ;)

Mutta palaten alkuperäiseen aiheeseen, mitä tapahtui joulun jälkeen.. Eipä paljoakaan. Yksi krapula, joka takasi sen, etten juo enää koskaan. Mikko käväisi tiputuksessa.. Itse olin kuumeessa.. Siis asioita, jotka olisi voinut jättää väliinkin. Mut minkäs teet. Paljon mukaviakin asioita on näihin päiviin mahtunut. 27.12 alkoi rakettien myynti, joka jatkui luonnollisesti aina aattoiltaan asti. Pitkät päivät uuvuttivat, mutta yhdessä meillä oli Mikon kanssa hauskaa ja viikko meni tosi nopeaan. Viikon ansiosta matkakassamme karttui mukavasti ja nyt vaan odotellaan sopivaa ajankohtaa jolloin päästään irtautumaan arjesta ainakin viikoksi.

Aattoilta meni rakettipistettä kokoillessa ja autossa.. Harjavaltaan saavuimme täysin ajallaan, 23.50. Emme turhaan vaivautuneet edes kantamaan tavaroita sisälle ennen ilotulitusta. Jaksoimme juuri kävellä tien varteen asti, ammuimme parit paukut taivaalle ja painuimme nukkumaan. Uv meni siis hyvinkin rauhallisissa merkeissä, toisin kuin syntymäpäiväni viikkoa aiemmin. Tai itse syntymäpäivissä ei ollut mitään vikaa, päin vastoin. Oli ihanaa ihanaa ihanaa nähdä kavereita ja ilta oli onnistunut, lukuunottamatta viimeistä 15 minuuttia jotka joku känninen urpo onnistui pilaamaan. Ei siis kukaan omasta seurueestamme. Kotonakin olimme tosi ajoissa. Mutta se sunnuntai... Excuse me mut MISTÄ se krapula tuli? Oon vissiin tullut vanhaksi. Harjoitellut liian vähän? What ever. Jostain se tuli, enkä aio enää hukata yhtään päivää sellaisen olon vuoksi. Sanokaa mun sanoneen. Harjottelut väheni taas kertaheitolla.. entisestään.

Uuden vuoden jälkeen vietimme rennot neljä päivää Harjavallassa, joista vissiin jokaisena jompikumpi meistä oli kipeänä. Toisaalta se ei meidän "menoa" haitannut, koska sellaista ei varsinaisesti ollut tarkoitus ollakaan. Tiistai toi pienen poikkeuksen ohjelmaan, olin vähän aikaa kuolla huolesta kun Mikon vointi huononi. Loppu hyvin, kaikki hyvin kuitenkin. Kulutimme ne päivät lepäämällä, pelailemalla lautapelejä (Menolippu on ehdoton suosikki!) ja pleikkaria ja katselemalla leffoja. Sama linja on jatkunut vielä kotiin palatessakin :) Lisäks ollaan katsottu parisen kymmentä jaksoa OC:ta. Jokohan pian riittää kun oon nähnyt kaikki seasonit jo pyöreesti viitisen kertaa? Ja itkenyt oon joka kerta aina vaan enemmän.

Uskon, että tää akkujen lataaminen teki hyvää ja ajoitus oli oikea. Sekä mieli, että keho sai levätä ennen tulevia haasteita. Huomenna on jännä päivä, koulu ja uudet työt alkaa! Oon aivan intona :)) Ajatuksetkin poukkoilee vaan kursseissa ja uusissa työjutuissa, ehkä sen takia tässä mun tämänkertaisessa tekstissäkään ei oo päätä eikä häntää. Sekavaa hourailua, mut annan sen itselleni anteeksi. Asiat käy selväksi joka tapauksessa. Mut kai nyt on jo aika lopettaa.. Jatkan fiilistelyä ja uuden elämäni ensimmäisen päivän suunnittelua. Pohdin koulujuttuja, varmistelen työjuttuja ja haaveilen matkustusjutuista..

Jippikaijei!!

Uusi vuosi, uudet kujeet

Kuten näkyy :) Näämmä pitää ulkoasua muuttaa puolivuosittain kun aina alkaa kyllästyttämään. Tämä sopii taas paremmin tämän elämänvaiheen fiilikseen.

Hyvää uutta vuotta 2011 ja myös mukavaa lauantai-iltaa. Mä käperryn nyt murusen kainaloon katsomaan leffaa!

This is my Christmas (Viimeinen joulupostaus.. lupaan)

Ei sentään This is my life, joka tuli katsottua taas jokunen viikko sitten. Uuno turhapurot on kyllä maailman parasta viihdettä. Isältä tuli eilen ilouutisia, tämä lupasi polttaa kaikki viisi miljoonaa Uuno Turhapuroa VHS:lta DVD-levyille. Meillä siis ihan oikeesti on ne kaikki. Ainakin melkein. Ja täällä on nainen, joka on katsonut joka ikisen läpi varmaan reilusti toista kymmentä kertaa.


Asettelussa on vielä toivomisen varaa, mut tämä kelpaa paremmin kuin hyvin. Terveisin minä, joka ennen videotykin ilmestymistä olin sitä mieltä, että sitä ei todellakaan tarvita mihinkään.

 Nojuu. Luettuani hyvän tovin puolituttuni avautumisblogia ja naurettuani itseni tärviölle, voin alkaa tuottamaan omaa huuhaatani tänne. Kaveri tänään huomautteli, että en oo viime aikoina ollut kovin tunnollinen blogini kanssa.. totta. Eikä harmita yhtään! Oon viettänyt ihan oikeaa joululomaa, laatuaikaa poikaystäväni kanssa, laatuaikaa perheeni ja ystävieni kanssa, tehnyt hullun viikon rakettimyynnissä, juhlistanut niin Joulua, syntymäpäiviäni, kuin vuoden vaihtumistakin. Vielä on kolme autuasta vapaata jäljellä ja jos näiden aikana saan tämän yhdenkin postauksen valmiiksi, olen siitä jo iloinen. Se ei kuitenkaan ole prioriteettijärjestyksessäni likimainkaan ensimmäisellä sijalla.

Tänään mennään siis sellaisessa tilanteessa, että lähes kaksi vuotta kestänyt työni Dna Kaupalla loppui Joulukuun 22. päivä ja ensi maanantaina puhaltaa jo uudet tuulet. Odotukset on korkealla ja vähän perhosiakin alkaa olla vatsassa. Uusi koulu, uusi työ. Siinä on riittävästi uutta yhdellä kertaa! Koulun alkamisesta oon kaikista eniten innoissani. :) Aivan mahtavaa päästä opiskelemaan ja tekemään oikeasti jotain sellaista, mistä on haaveillut. Odotan myös mielenkiinnolla uusiin ihmisiin tutustumista. Jo pääsykokeissa tapasin muutaman kivan tyypin, toivottavasti törmään heihin maanantaina. Jos jollekin on vielä epäselvää, lähden siis opiskelemaan sairaanhoitajaksi Metropolia-ammattikorkeakouluun. And I´m ready. Definitely!

Näitä koetuksia ennen kuitenkin tämä joululoma on tehnyt ihmeitä ja tullut todella tarpeen. Joulu oli yksi ihanimmista. Saavuimme Harjavaltaan vasta myöhään aattoa edeltävänä iltana ja painuimme melkein suoraan nukkumaan. Aattoaamuna oli ihana herätä virkeänä ja, juuri niinkuin aiemmin uumoilin, joulupuuron tuoksuun! Noudatimme jälleen aaton tutuksi muodostunutta kaavaa - aamupuuro, joulurauhan julistus, sauna, päivällinen, lahjojen jako. Tosin tällä kertaa vähän tiiviimmässä tahdissa, koska sisko oli lähdössä viettämään aattoiltaa Petrin perheen luokse Euraan.

Lahjojen jako tuotti paljon hämmästyneitä ilmeitä, riemun kiljahduksia ja itselleni melkein kyyneleitä kun Mikko oli laittanut parastaan. Ja ketku vielä väitti ennen joulua ettei muka oo hankkinut juuri oikeastaan yhtään mitään... No, kai se sitten on suhteellista. Tunsin itseni pieneksi lapseksi, tai ainakin tosi superkiltiksi, kun paketti toisen perään ojennettiin minulle.

Onko mulla maailman ihanin poikaystävä? On.

Täytyy sanoa, että vanhemmillani (ja näköjään myös poikaystävälläni) on vähän kummallinen käsitys siitä, mitä tarkoittaa "ei juuri mitään". Joka vuosi toistuu sama tarina.. Tänä vuonna ei sitten ole kyllä enää niin paljon lahjoja, kun tytötkin on isoja jo. Hohhoijaa. Hyvä kun ne taas mahtui kuusen alle.Tai eihän ne mahtunutkaan. Ja tarkoituksena ei ole nyt suinkaan kerskailla että mepäs saatiin tän verran paketteja, paljoks sä sait? Vaan valaista sitä, että miten kahjoja mun perheessä ollaan. Kyllä mä itsekin meinasin vähän hulluksi käydä noiden pakettien kanssa. Mutta kun antamisen ilo on jotain niin käsittämättömän hienoa, etten malta ottaa rauhassa niiden kanssa. Kysykää nyt sitten, että mistä sellainen on peräisin?

Omista paketeistani löytyi tällä kertaa paljon hemmottelujuttuja! Jalkakylpyallas, jota olin toivonut. On hierontaa ja kuplia, veden lämmitin ja kaikki. Luksus. Lisäksi kääreistä löytyi kuorintavoiteita, hierontaöljyjä, rasvoja, tuoksuja.. Lämmin pyjama, selän lämmitin, paksut, muhkeat peitot ja jotakin aivan ihanaa mieltä lämmittävää, jonka poikaystäväni oli itse tehnyt. Lämmittäväksi voisin kutsua myös lahjakorttia, joka vie meidät kauas etelän lämpöön tulevan kahden kuukauden sisällä. Yllättäin paketeista kuoriutui myös kansioita, kyniä, kumeja, vihkoja, koulukirjoja.. Koululaukku. Ja listaan kun lisätään vielä kaksi kirjaa, Nomination-pala, valokuva-albumi, kengät, laukku, vähän suklaata ja leffaa niin aletaan olla valmiita. Eipäs. Lämmikkeeksi vielä chilituotteet, -suklaa, -salmiakki ja -tahna, joista kiitos Olalle ja Annalle. Ja minua on taas hemmoteltu niin paljon, että en voi kun pyöritellä päätäni. Kiitos <3 En tiedä mistä hyvästä nämä kaikki ovat. Puolustuksekseni pitää kyllä sanoa, että tämä lahjarikas joulu toi kyllä paketteja muillekin ihan yhtä paljon, niin Mirkalle, Petrille, Äidille, Isälle kuin Mikollekin. En siis rohmunnut yksin kaikkia. En tiedä pitäisikö tuntea huonoa omaatuntoa tällaisesta hulluttelusta.

Siskoni kasvot olivat myös näkemisen arvoiset monien pakettien kohdalla. Hänestäkin on jo kasvanut sen verran iso tyttö, että niin sanotut "krääsät" ovat jo jääneet pois ja joka paketista löytyy jotain hyödyllistä ja mieluista. Hehkutus jatkui vielä seuraavanakin päivänä, kun esittelyyn pääsi kaikki Petrin luota saadut lahjat, ja kyllähän niitäkin riitti!

Uskon, että meillä jokaisella oli aivan mahtava joulu. Jokainen oli iloinen saamistaan ja antamistaan lahjoista. Jokainen nautti toistensa seurasta. Jokainen rentoutui. Se oli kaikkein paras asia koko joulussa! Ja kuten sanottu, osa lahjoista on vielä ikään kuin saamatta. Poikaystävän kanssa lähdemme lomamatkalle tammi-helmikuun aikana. Huhtikuussa on vuorossa pidennetty viikonloppu Lontoossa Mikon, Mirkan ja Petrin kanssa. Voiko tässä nyt sitten olla muuten kuin naama mandariinilla :)

Joulussa on yksi asia jota rakastan yli kaiken - ruoka. Kerran vuodessa ahdetaan jouluruokia niin, ettei vuoteen taas kaivata niitä. Kinkkua, laatikoita, kalaa, rosollia, lihapullia, salaatteja... Niin paljon, että ne alkaa tulla korvista. Hauskin osuus on se, että joka vuosi meillä on pöydässä muodon vuoksi myös punaviinipullo, johon oikeasti kukaan ei koske. Lieneekö sama pullo vuodesta toiseen? Meillä ollaan maitotyttöjä ja -poikia. Perinteistä sen verran, että alkoholi ei niihin kuulu. Viinilasillinen ruuan kanssa on hyväksyttävää, jos meistä joku muka sen haluaa nauttia, ja ehkä terästetty glögilasillinen illalla, that´s it. Tällä kertaa glögilasillisen korvasi illalla nautittu baileys yhdellä jääkuutiolla. Glögi taisi unohtua kokonaan. Jos se olisi muistettu, olisimme luultavasti jättäneet sen terästämättä. Maistuu paremmalta.

Loppuilta vietettiin lähinnä testaillen saatuja lahjoja ja lököillen. Tulipas katseltua myös iskän joululahjaksi saama Vesku -leffa, joka mielenkiintoisella tavalla avasi Vesa-Matti Loirista myös muuta, kuin Uuno Turhapuron. Joululeffat, joulukuusi, jouluruoka.. joulusitä, joulutätä, kynttilät, hyvä seura. Lyömätöntä. Joulu on mielestäni vuoden paras päivä. Ei varmaan ollut edes tarpeellista sanoa sitä ääneen. Nyt kun joulu on ohi, alkaa kesän odottelu. Ei näillä muilla pimeillä, kylmillä  ja lumisilla päivillä tee mitään.

Lisää kuvia tulee kuhan saan ne käsiini, nämä oli äidin fb-albumista poimittuja.