Outoja juttuja

Eilen aloitin kauan suunniteltuani True Blood -sarjan ensimmäisen tuotantokauden Irenen ja muiden sarjaan koukuttuneiden innoittamana, ja täytyy sanoa, että pitää vielä varmasti muutama jakso katsoa, ennen kuin pääsen sen kummallisuuksiin ihan täysin sisälle. En tiedä, oliko ensimmäinen episodi oikeasti järjettömän hyvä, vai makuuni turhan omituinen. Sarjan ensimmäinen jakso tapahtumien osalta muistutti hyvin pieneltä osin ehkä Twilight -elokuvien ensimmäistä osaa, mitä rakastin saman tien kymmenen minuuttia sitä katsottuani. Tämä ei kuitenkaan saanut samanlaista reaktiota aikaiseksi, toistaiseksi sarja luokittuukin vain Ihan ok -kategoriaan. Se kuitenkin herätti mielenkiintoni, ja aion ahmia jaksoja tänään lisää, voihan olla, että mielipiteeni sarjan suhteen vielä muuttuu. Jatkan tästä aiheesta nähtyäni lisää.

Nyt on pakko palata tähän aamuun. Istuin junassa noin 11.30, aurinko lämmitti kasvojani ikkunan läpi ja kuuntelin viime kesän muistoja verestääkseni The Soundsin kahta ensimmäistä albumia. Yhdessä hetkessä oli jotakin, mikä sai aikaan niin kokonaisvaltaisen tunteen viime kesästä ja sen riemuista, että jäin pohtimaan, mistä tunne on peräisin. Hetken mietittyäni tajusin, että vieressä istuvan rouvan parfyymi oli tämän fiiliksen lähde. Se kun muistutti hyvin vahvasti hyttysmyrkkyä! Nauroin itselleni kun tämän tajusin, koska ihan vilpittömästi hetken mietin, mistä tämä johtuu ja mikä tämä tuoksu on. Hyttysmyrkky oli viime kesän mökkireissuilla pakollinen eväs, ilman sitä varmasti vieläkin parantelisin vuoden takaisia puremia, minulla kun on on paha tapa loputtomiin raapia ja repiä niitä niin, etteivät ne ehdi missään välissä parantua.

Anyway, kiitin mielessäni rouvaa hyvän mielen tuottamisesta. Vaikka tämän parfyymi ei ehkä toiminutkaan halutulla tavalla.

Olen ehkä turhan nopeasti tuudittautunut siihen mielikuvaan, että koska lämpömittari näyttää jo +10, voin kulkea ilman takkia ja leikkiä, että on jo kesä ja lämmintä. Todennäköisesti juuri tästä syystä sairastan nyt kevätflunssaa ja nuhaa. Tänäänkin töissä eväinä oli burana capseja, bafucinia ja vitamiineja, sekä onneksi työkaverin tuomana nenäsumutetta! En siis ole ainoa kevään yllättämä.

Viikonlopun reissun jäljiltä en ole ehtinyt jumppailemaan moneen moneen päivään, ja nyt alkaa pahasti näyttää siltä, että tänäänkin on pakko jättää väliin :( Kai se on myönnyttävä siihen, että parantelee rauhassa ennen kuin lähtee itseään vetämään aivan piippuun, muuten ei kai parane koskaan.

Illan ohjelmassa siis nopea siivousoperaatio, jonka jälkeen käperryn sohvan nurkkaan nenäliinojen, kuuman kaakaon ja True Bloodin seurassa.

Mieheni on jälleen reissussa, tällä kertaa Tanskan maalla. Vaikka kodissa on selkeä aukko yksin ollessa, on silti joskus nautinnollista viettää laatuaikaa itsensä kanssa kaikessa rauhassa. Kyllä silti odotan, että se aukko jälleen täytetään.

Yleensä ihmisen lähtiessä jonnekin, annetaan hänelle läksiäislahja. Eilen kuitenkin poikaystäväni lähtiessä reissuunsa minä sain lahjan =) Ähäkutti! Nyt kaulassani kimaltelee tämä kaunis hopeinen sydänriipus. Kiitos!

Aamufiilistelyä

Olen aloittanut aamuni fiilistelemällä Bullet For My Valentinen Fewer -albumia. Tässä vähän maistiaisia teillekin... A Place where you belong. Love it!

When life gives you lemons..

..ask for salt and tequila.

Viikonloppuna nautimme auton avainten katoamisen positiivisista puolista, joita on nopeasti ajateltuna hirvittävän vähän. Junamatka Savonlinnaan ja takaisin oli kuitenkin sen verran mukava, että vastedes lupaan enemmänkin suosia junalla matkustamista!
Miinuspuolia on kuitenkin niin paljon, että avaimet teetettyäni ripustan niihin kumisaappaan ja GPS-paikantimen avaimenperäksi.
Alkaa risoa tämä "helppo" ja ekologinen julkisilla liikkuminen. Totta on se, että lähes joka paikkaan kyllä pääsee junalla, bussilla, metrolla tai ratikalla, mutta varsinkin Vantaalta itäiseen Helsinkiin kulkiessa matka kestää viisi kertaa pidempään kuin omalla autolla huristellessa. Aaaarrgghh! Varsinkin nyt, eilisen junaonnettomuuden jäljiltä lähi- ja kaukoliikenne on aivan kaaoksessa, eikä junia tahdo kulkea suuntaan, eikä toiseen ajallaan.

Pitkä matka meni kyllä mukavasti kaksisteen junassa leffaillessa ja lehtiä lukiessa. Tosin taajamajuna Parikkalasta Savonlinnaan oli niin hirveää kyytiä, että oli työlästä edes yrittää löytää siedettävä istuma-asento tunnin matkaksi, puhumattakaan mistään sen mukavammasta. Intercityssä sen sijaan matka taittui niinkin kivasti, että kotiin päästyämme molemmat toivoimme vielä matkan jatkuvan.

Tunnin röykytys taajamajunassa kuitenkin palkitsi, koska matkan päässä odotti aivan uskomattoman leppoisa viikonloppu ja erittäin hyvä seura. Ruoka oli mieletöntä, juomaa oli enemmän kuin riittävästi ja sauna oli tarpeen tullen lämpimänä. Suuri kiitos menee koko seurueelle onnistuneesta viikonlopusta! (Pakko mainita, että yksi parhaista hetkistä oli lauantai-aamuna herätä munien ja pekonin tuoksuun. Meitä hemmoteltiin!)

Eilen taas arki palautui, työt kutsuivat ja tuntui, että koko viikonloppu oli vain ihanaa unta. Aamulla kellon soidessa seitsemältä, en yhtään tuntenut oloani levänneeksi tai voimavarani kasvaneen. Puoli päivää meni väsymyksen kanssa painimiseen, mutta lopulta tilanne kääntyi voitokseni 1-0! Aamupäivän horroksessa soittelin myös auton avainten teettämiseen liittyvän puhelun, jonka aikana selvisi, että lysti tulee kustantamaan 250 euroa. Väsymyksen avuksi astui siis myös jonkin asteinen masennustila. Nyt en enää jaksa sitä murehtia. Ehkä tästä oppii jotakin.

Iltaa vietettiin melko rauhallisissa merkeissä pelikorttien, saunan ja hyvien nautintojuomien parissa! Nyt osaan kaikki autourheilupiireissä vaaditut korttipelit, joita kesällä sitten kuulemma pääsen pelailemaan riittävästi, kun saan mahdollisuuden lähteä kisareissuille mukaan. Kisapäivien jälkeen väki vetäytyy asuntoautojensa ja -vaunujensa uumeniin rentoutumaan ja keräämään voimia seuraavan päivän koitoksiin.

Saunan jälkeen perheen pienin (Sonja, 10v.) taiteili minulle ällistyttävän kauniit kynnet! Tältä nuorelta neidiltä löytyi sellainen kynsilakkavarasto, että omat, noin parisen kymmentä putelia häviää niille 100-0!

Sunnuntaina, huolimatta edellisen illan viinistä ja siidereistä, olo oli suhteellisen virkeä. Saimme lounaaksi aivan juuri tuoreeltaan loimutettua lohta, röstiperunoita, wok-vihanneksia ja mielettömän hyvää sipulikastiketta. Lounaan jälkeen saivat mutkin houkuteltua trampoliinille, mikä oli kyllä ihanaa lämpimässä auringonpaisteessa, mutta syystä tai toisesta vähäsen kunnon päälle käyvää.

Sunnuntain ratoksi, pienen väsymyksen iskiessä jumituimme Mikon iPhonen äärelle. Traffic rush on aivan mielettömän koukuttava peli! Vuorotellen testailimme liikenteen ohjaustaitojamme. Toisilta se sujui paremmin, toisilta ei ihan niin hyvin.. Itsehän kuulun tähän jälkimmäiseen kastiin.

Junaa odotellessa..

..nappasin pari kuvaa.

 

Kuudes aisti

Kuudes aisti on vuonna 1999 julkaistu M. Night Shyamalan ohjaama ja käsikirjoittama kauhu-genreen sijoitettu elokuva, joka tosiasiassa on kuitenkin jotain aivan muuta.
Tämä enemmänkin psykologinen trilleri sai asenteeni monia elokuvia kohtaan muuttumaan. Minut houkuteltiin elokuvan äärelle hyvällä mainospuheella, ilman sinnikästä taivuttelua en edelleenkään olisi nähnyt tätä elokuvamaailman helmeä. Asenteeni oli siis valmiiksi hyvin torjuva ja negatiivinen, mutta lopulta epäilevänä lähdin leffaa katsomaan. Onneksi!

Yleensä kauhuelokuvissa mässäillään verellä ja sydämen pysäyttävillä efekteillä, joita eniten maailmassa inhoan (ja jotka aiheuttavat minulle painajaisia), mutta ei tässä. Hiipivä jännitys vei ainakin minut mukanaan kuin hitaasti kiehuvaksi kuumeneva vesi, josta ei ymmärrä nousta ajoissa. Elokuvan puolessa välissä tajusin olevani täysin sen pauloissa, keskellä jännittävintä ja mielenkiintoisinta tarinaa jonka olen yhdessäkään elokuvassa kokenut.

Kuudes aisti kertoo psykologi Malcom Crowesta (Bruce Willis yhdessä parhaimmista rooleistaan!), joka vuosien jälkeen törmää painajaiseensa, aikuiseksi kasvaneeseen mieleltään sairaaseen poikaan, jota hän ei aikanaan voinut auttaa. Kohtaamisen jälkeen Crowe saa potilaakseen hyvin paljon kyseistä poikaa muistuttavan tapauksen, jonka kanssa työskentelemiseen hän käyttää kaikki voimavaransa ja huomionsa. Pieni poika nimeltä Cole Sear omaa yliluonnollisia kykyjä ja kärsii niiden tuomista unettomista öistä ja ahdistuksesta. Malcolmin ja Colen intensiivinen kanssakäyminen, tapaamiset ja keskustelut ovat hyvin mielenkiintoista katsottavaa. Loppua kohti tiivistyvä jännitys ja tunnevyöry saa ennalta-arvaamattoman päätöksen kun elokuvan loppuratkaisu saa kaikki kuvitelmat kääntymään päälaelleen. Loppuratkaisu on häkellyttävän yllätyksellinen, kaunis ja äärimmäisen paljon kyyneleitä vuodattava.

Kuudennessa aistissa on tietynlaista herkkyyttä ja se saa katsojan pidättämään henkeään ihan huomaamatta. Elokuvan alkupuolella tunsin pienen ahdistuksen hiipivän, sellaisen, joka saa minut jättämään elokuvan kesken. Se kuitenkin katoaa juuri oikealla hetkellä tehdäkseen elokuvasta äärimmäisen mielenkiintoisen ja kiehtovan. En tuntenut pelkoa, vain jännittyneisyyttä, iloa, surua, järkytystä, huojennusta ja empatiaa.

Shyamalan muusta tuotannosta olen nähnyt ainakin Signs, The Village ja  Unbreakable -elokuvat, joista viimeisimmästä pidin kovasti, kahdesta ensimmäisestä en niinkään. Jo avatarta arvostellessani kerroin, etten ole koskaan pitänyt mistään tieteiselokuvista, tai mistään, missä on jotain epänormaalia, örkkejä, avaruusolentoja tai muita mörköjä. Avatar teki poikkeuksen upeilla ihmisen kaltaisilla hahmoillaan, mutta muuten olen asiasta edelleen hyvin pitkälti samaa mieltä. Äsken mainitsemistani elokuvista kaksi ensimmäistä sisältää jotakin näistä, että eipä liene kummallista, etten niistä suuremmin pitänyt.

Lämpimästi kuitenkin suosittelen Unbreakable - särkymätön, sekä Kuudes aisti -elokuvia kaikille, jotka haluavat hyviä elokuvakokemuksia.

Tästä lähtien lupaan pitää ennakkoluuloni kurissa. Olenhan ne jo kahdesti joutunut nielemään ;)

Roadtrip

Olen nyt muutaman päivän fiilistellyt ulkona vallitsevaa upeaa, aurinkoista ilmaa ja pohtinut, miten voisin järjestellä itselleni ulkoilma-toimipisteen, töissä kun pitää olla päivästä toiseen. Toistaiseksi projektini ei ole saanut vastakaikua. Kesän merkkejä alkaa olla ruhtinaalisesti ilmassa, toppatakit, pipot ja hanskat voi pakata laatikoihin ja kantaa kellariin (toisin kuin viime vuonna, kun juhannuksena tarvittiin lapasia).Vielä kun kadut puhdistetaan kivistä ja hiekasta niin saa vetäistä rullaluistimet jalkaan ja rullailla pitkin Helsingin kesäisiä katuja.

Rullaluistelukelejä odotellessa toivoisin edes voivani rullailla autolla, mutta tällä hetkellä sekään ei ole mahdollista. 63 neliön asunto tuntuu uskomattoman suurelta tilanteessa, jossa auton avaimet ovat kotiin hukkuneet. Asunto on käännetty monta kertaa ympäri, mutta avaimet pysyvät sinnikkäästi piilossa. Turhauttaa. Polkupyöränikin on mystisellä matkallaan edelleenkin. Tietäisin kyllä tarkalleen mistä se löytyisi, mutta fillari on lukossa, ja senkin avaimet hukassa. Tosin ei minun toimestani! Nyt siis kiukulla kuljetaan julkisilla töihin ja takaisin, mikä tarkoittaa pyöreästi 1,5 tuntia päivässä istumista junassa ja metrossa. Halleluja!

Palataan kuitenkin aikaan, jolloin auton avaimet olivat vielä tallella. Viime viikonloppuna järjestimme omatoimisen roadtripin satakuntaan ystäväni Davidin kanssa, aivan niinkuin edellisessä postauksessani uhkailin! Reittini kulki jotakuinkin seuraavanlaisesti: Vantaa-Helsinki-Harjavalta-Pori-Harjavalta-Rauma-Laitila-Vantaa-Hämeenlinna-Tampere-Vantaa. Matkailu avartaa, niinhän sitä sanotaan.

Matkamme alkoi Helsingin Wanhasta Satamasta, jossa kävimme katsastamassa aiemmin mainitsemani Kuva&Kamera-messut. Messuista oli itselleni enemmän silmäniloa kuin hyötyä, toisin kuin ystävälleni Davidille, jolle tapahtuma oli enemmänkin työmatka. Joka tapauksessa käynti oli mielenkiintoinen.

Messuilta lähdimme aurinkoisessa säässä ajelemaan kohti Harjavaltaa, jossa poikkesimme hyvin nopealla aikataululla. Matka jatkui lähes yhtäjaksoisena Poriin asti..

Ps. Sain vihdoin lähtiessä pukeutua kevätvaatteisiini, joiden käyttömahdollisuutta olen odottanut koko pitkän ja kylmän talven!

Porissa nautimme liekitetystä pizzasta (joka lohkaisi palan hampaastani), siideristä ja yöelämästä, jossa tosin oli hyvin vähän mitään nautinnollista. Mutta kokemus oli merkittävä, ymmärsin taas enemmän jokaista ystävääni, joka ei lähtenyt mukaan. Iltaan mahtui kuitenkin paljon myös mukavia hetkiä, oli mahtava nähdä kavereita, joita todella oli ikävä! Vihdoin yöpaikan löydyttyä (04:00am) pääsimme aivan raivopäinä nukkumaan, ja aamulla kiirehdimme kohti seuraavaa määränpäätä.

Harjavallassa poikkesimme taas paluumatkalla vanhempieni luona syömässä aamiais-kanakeitot ja juomassa kupilliset kahvia, jonka jälkeen taas matka jatkui, tällä kertaa kohti Raumaa. Piti kovasti käydä kuvailemassa Vanhan Rauman puolella, mutta kameraan muistoksi jäi ainoastaan Pyhän Ristin Kirkko sekä paleleva ja tuulen piiskaama David. Ilma oli niin kylmä, että päätimme poistua hyvin vikkelästi. Samalla reissulla saimme toiset kupilliset kahvia serkkutyttöni tarjoamana, käytimme reilun tunnin juoruillen ja taas jatkoimme matkaa, tällä kertaa kohti Laitilaa. Ja jälleen kahvia! Pääsin tutustumaan ystäväni kotipaikkaan, ihmiset siellä olivat erittäin mukavia ja rauhallinen maalaisympäristö miellyttävä. Tunnelma oli ihanan kodikas!

Kaikkien näiden visiittien jälkeen lähdimme noin ilta kahdeksalta ajelemaan jälleen kotia kohti, matka kului rattoisasti ja ripeästi kun pääsimme lähes koko matkan ajamaan avointa moottoritietä.

Tässä kohtaa on varmasti oikea paikka mainita vihamielisyydestäni Pori-Helsinki -reittiä kohtaan, käsittämätöntä miten noinkin suuresti liikennöity VT2 voi olla niin huonokuntoinen. Kaiken lisäksi matka on äärimmäisen kyllästyttävä ja väsyttävä, tylsä. Rakastan autolla matkustamista, mutta pidän siitä, että matkan varrella on jotakin yllättävää, jotakin nähtävää, tai edes jotakin elon merkkejä. Pori-Helsinki -välillä ei taida olla muuta kuin Forssan autokeidas. Kertokaa, jos olen väärässä.

Yhden kotona nukutun yön jälkeen lähdin maanantai-aamuna noutamaan poikaystävääni Tampereelta, kun tämä jälleen saapui Italian matkaltaan. Varasin menomatkalle ruhtinaalisesti aikaa ja käytin sen pysähtymällä kuvaamassa Hämeenlinnassa. Linnaa itseään ympäröi lumoavan kaunis ympäristö, jonne suunnittelin piknik-päivää heti, kun lämpötilat alkavat nousta t-paitalukemiin. 1800- ja 1900-luvulla vankilana toimineet tilukset tarjoavat nykyään vankila-, tykistö-, ja historiallisen museon. Ikävä kyllä vankilamuseo oli suljettu maanantaina, pitää siis sekin katsastaa tulevan piknik-reissun yhteydessä.

Lisäksi aikaa jäi vielä vähän Tampereellekin. Poikaystävääni odotellessa kuljeskelin ympäri Tampereen keskustaa katselemassa, miten kaupunki heräilee kevääseen. Kameraa pidin mukana ja opettelin ahkerasti sen käyttöä, David antoi sunnuntaina hyvin hyvin nopean oppitunnin parista perusjutusta. Yritin kokeilemalla oppia ja ymmärtää, miten mikin toimii.

Tampereella olin aivan fiiliksissä täysin pilvettömästä taivaasta, aurinko lämmitti ja kaikki näytti niiiiin kesäiseltä ja kauniilta. Bongasin myös kesän ensimmäisiä t-paitoja, puolipituisia housuja ja avokkaita!

Kuvaan sattui Tampereen Ortodoksinen Kirkko.

Ulkoilupainotteisen aamupäivän jälkeen pysähdyin odotellessa rautatieaseman kahvilaan nauttimaan latten ja lukemaan lehtiä. Odotukseni palkittiin pian, kun poikaystävä liittyi seuraani. Kotimatkalla vähän viivyttelimme, poikkesimme Ideaparkin Beef Kingissä syömässä mielettömän hyvät pihvit, nappasimme karkkiparkista vähän matkaevästä ja ajelimme kohti kotia. Superväsyneenä maanantain ohjelmaan kuului enää käpertyminen peiton alle, seuraavat muistikuvat lienee tiistai-päivältä.

New season, new me

Kuten näkyy, blogini sai tänään uuden ulkoasun. Tunnen oloni niin kovin keväiseksi, että en viihtynyt enää synkässä, mustassa ympäristössä. Tällä muutoksella aiheutin varmasti harmaita hiuksia niille kahdelle henkilölle, jotka vuokseni muokkailivat muutama kuukausi sitten vanhaa blogini ulkoasua pilkkua viilaten kun halusin siitä tarkalleen tietyn näköisen. Kiitos siitä, ja anteeksi. Heh!

Työviikko on taas viittä vailla ohi ja viikonlopun viettelen vapaalla. Ohjelmasta ei kuitenkaan ole pulaa. Nyt alkaa painaa ikävä ja huono omatunto, kun tuntuu, etten ehdi ollenkaan suuntaamaan Pori-Harjavalta -akselille. Tekisi mieli vaan hypätä auton rattiin samantien ja ottaa nokka kohti Satakuntaa. Ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan, voihan olla, että yllätän vielä itsenikin!
Ensin kuitenkin joka tapauksessa ohjelmassa on Kuva&Kamera -messut Wanhassa satamassa ystäväni Davidin seurassa, jospa oppisin vaikka jotain uutta ja hienoa kuvan elinkaaresta. En vielä tiedä, mitä kaikkea kyseinen tapahtuma tarjoaa, mutta huomenna se selviää.
Yritän olla tikkana pystyssä aikaisin aamulla, jotta en hukkaa viikonlopustani hetkeäkään. Katsotaan mitä bizarrea vielä keksin! Mies karkasi taas maasta viikonlopuksi, joten hänestäkään en saa seuraa. Tänään meinasin illalla ottaa seurakseni musiikkia, kameran ja avoimen mielen ja katsoa mitä näillä välineillä saa aikaiseksi.

Eiköhän tämä ollut tässä taas hetkeksi..

Aurinkoista kevättä teillekin! Suosittelen blogin lisäksi päivittämään mielen ja oman ulkoasun myös vähän keväisempään ja pirteämpään!

Kymmenen käskyä

Tänään uppouduin hetken tilaisuuden tullen ajatuksiini, luettuani erilaisten iltapäivälehtien nettisaitteja. Kyseiset lehdet pursuavat monenlaisia ratkaisuja seuraavanlaisiin ongelmiin: Miten vietellä nainen? Miten viettelet miehen? Kymmenen vinkkiä virkeämpään seksielämään tai Viisi parasta iskurepliikkiä. Apua tarjotaan myös avo- tai avioliitossa eläville moniin asioihin, kuten miten piristää yhteistä arkea keittiössä tai makuuhuoneessa.

Entä sitten nämä kysymykset; miten tasapainotella töiden ja perhe-elämän välillä, miten hoitaa lasten kasvatus, miten valmistaa helppo ja nopea perhepäivällinen?
Miten hoidan sen ja tämän asian niin, että elämäni on yhtä aurinkoa? Miten säästyn mielialahäiriöltä kun luen näitä ohjeita ja  katselen lehdistä kuvia, jossa täydelliset ihmiset elävät täydellistä elämäänsä?
Hyvästi maalaisjärjen, oman mielikuvituksen ja ongelmanratkaisukyvyn käyttö!!

Emmekö todella pärjäisi arjen askareissa tai parisuhteissamme ilman median syöttämiä neuvoja? Ihmiset lukevat juttuja erilaisista elämäntapaneuvoista kuin raamattua, ja potevat sitten huonoa omaatuntoa siitä, etteivät noudata kaikkia kymmentä käskyä. Kirjastostakin haetaan kirjoja jotka kertovat sinulle mitä syöt aamu-, väli- ja iltapalaksi, miten pitää nukkua, miten pitää puhua ja liikkua. Ohjeet kunniaan, mutta jokainen meistä soveltakoon niitä itselleen sopivaksi. Elämmehän kuitenkin kaikki itseämme varten, tehdäksemme itsemme onnelliseksi.

Parisuhde ja rakkaus yleensäkin ovat osittain sattuman kauppaa. Epäilen, etten elä onnellisessa avoliitossa vain, koska hymyilin miehelle saman illan aikana kaksikymmentä kertaa, vinkkasin silmää neljä kertaa ja heilautin hiuksiani kolme ja puoli kertaa. En tarjonnut hänelle drinkkiä, en käyttänyt normaalia pehmeämpää ääntä hänelle puhuessani enkä toisaalta myöskään leikkinyt vaikeasti tavoiteltavaa. Olin vain oma itseni, joka yllätyksekseni (ja lopulta varmasti hänenkin yllätykseksi) riitti.

En usko, että kukaan meistä voi toimia muiden ohjeiden mukaisesti. Se, mikä toimii sinulla, ei ehkä toimi minulla. Yleensäkään ei voi määritellä sääntöjä siihen, mitä pitää tehdä, jotta saa tai ansaitsee parisuhteen. Mitä enemmän yrität, sitä suuremmalla todennäköisyydellä petyt kerta toisensa jälkeen. Sitten ollaan valmiita luovuttamaan, heittämään pyyhe kehään, ryhtymään nunnaksi tai vaihtamaan naisiin.
Uskon, että jokaiselle meistä on jossain joku odottamassa. On toki ihmisiä, jotka eivät sitä halua uskoa, vaan sen sijaan hukuttautuvat mielummin omaan kyynisyyteensä ja elävät yksinäisyydessään, kuin jakavat elämänsä edes toisen yhtä hienon ja avoimen ihmisen kanssa. Omien, verraten vähäisten kokemuksieni (vetoan ikään) mukaan; lopettakaa hyvät ihmiset etsiminen ja yrittäminen! Nuo kaksi asiaa ajavat meidät juuri mainitsemani kyynisyyden partaalle.

Vaikka media painostaa meitä joka hetki ihanteeseen, jossa nuorella aikuisella on jo kaikki eväät tasapainoiseen perhe-elämään ja vakiintumiseen, täytyy meidän silti muistaa, että jokaisen meistä ei pidä elää niiden ihanteiden mukaisesti. Lehtien mukaan pitäisi joka hetki tehdä töitä sen eteen, että saavuttaa sen perinteisen kaavan, sen, jossa 25-vuotiaalla on aviopuoliso, lapsia, kivitalo ja kultainen noutaja. Volvoakaan ei pidä unohtaa.

Luulen, että kun ihminen on valmis avaamaan itsensä, antamaan itsestään osan jollekulle toiselle, se huokuu voimakkaasti ulospäin. Tällöin ei tarvitse veren maku suussa yrittää, tai etsiä vinkkejä parisuhteen aloittamiseen lehtien sivuilta. Lainaten hyvää ystävääni; "Opi ensin elämään itsesi kanssa, ennen kuin jaat itsesi muiden kanssa".

Lasten tekemisestä, saati niiden kasvatuksesta en sano sanaakaan, koska minulla ei siitä ole aavistustakaan. Puhukoon ne, joilla tästä hienosta asiasta on kokemusta. Väitän kuitenkin, että lapsiakin joskus tehdään vain siitä syystä, että nyt PITÄÄ tehdä niin, ja lopputuloksessa se sitten huomataan. Nuoret vanhemmat kieriskelevät uupumuksessaan ja lapsetkin jo repivät hiuksia päästään kun äiti on niin raunio ja isiä ei näy kotona ollenkaan. Missä isi on?
Lapset ovat hieno asia, ja toivon itse onnistuvani omieni kanssa, niinkuin omat vanhempani. Sitten kun se aika on. Se aika ei ole vielä. Vinkkejä tarvitaan, sekä neuvoja ja opastusta, mutta hattuni syön, jos löydätte minut lukemassa vauvalehdistä apuja siihen, miten päin vaippa asetetaan, tai minkä värisiä vaatteita voin lapselleni pukea. Ja juuri sanoin, etten puhu tästä  aiheesta sanaakaan..

Terveenäkin olen itseni pitänyt lukematta yhtään ainoaa terveyden ylläpitoon liittyvää lehtiartikkelia. En ole myöskään alkoholisoitunut tai muulla tavalla rappeutunut.

Näillä perusteilla väitän, että voimme koota yhteen jokaisen parisuhde- ja elämäntapaneuvoja antavan lehden ja kirjan ja polttaa ne vaikka juhannuskokossa. Ne ovat rahastuskeino, josta voi olla meille ajanvietettä tai jopa viihdettä, mutta ei useinkaan hyötyä. Jokainen meistä kasvaa omaan persoonaansa ja tapoihinsa iän myötä, ja ainakin omalla kohdallani voin sanoa, että vanhempieni kasvatuksen, muiden läheisten ihmisten elämän  ohjeiden, sekä oman pääni avulla minusta on suhteellisen onnistunut nuori nainen kasvanut. Paino sanalla suhteellisen.

Ja jotta ei kukaan lähde pilkkua viilaamaan, pitänee sanoa, että toki itsekin joskus saan hyviä vinkkejä lehdistä tai nettisaiteilta esimerkiksi siitä, miten voisin muuttaa ruokavaliota tai monipuolistaa liikkumistani, olen myös löytänyt kivoja ruokaohjeita ja monenlaista muuta mukavaa vähän sivuten niitä asioita, joista juuri aiemmin mainitsin hieman kitkerin sanoin. Jokainen kuitenkin ymmärtänee pointin.

Oma järjenkäyttö kunniaan!