Prácticas en Xanit - ¿por qué y como? Osa 3/3

Harjoittelun kolmannella viikolla myös huomasin, että zombiesta oli kuoriutunut ystävällinen ja avulias hoitaja, jonka kanssa loppujen lopuksi eniten tein töitä yhdessä. Tyttö antoi minulle rohkeasti itsenäisiä työtehtäviä, mutta hoiti ohjaajan työnsä vastuuntuntoisesti. Hänen ansiostaan opin paljon uutta. Arvostan suunnattomasti sitä ennakkoluulottomuutta, joka rohkaisi minua työntämään nenäni uusiin tilanteisiin. Pelko, jännitys ja epävarmuus karisivat pikkuhiljaa harjoittelun myötä. Oli hiljalleen helppo luottaa itseensä, kun näki muidenkin tekevän niin.

Kolmannella viikolla myös potilaat olivat jo oppineet tuntemaan minut ja kotiin päästessään kävivät tervehtimässä muiden hoitajien lisäksi myös minua, kiittämässä ja toivottamassa onnea ja menestystä. Osaston kahvihuoneeseen ilmestyi jatkuvasti kiitoskortteja, kakkuja ja konvehteja, Xanitissa todella hoidettiin potilaita parhaimmalla mahdollisella tavalla. Mahtavan henkilökunnan lisäksi jo sairaala itsessään oli kuin viiden tähden hotelli. Osastomme kolmestakymmenestä huoneesta viisi luokiteltiin sviiteiksi. "Suite" piti sisällään kaksi huonetta, joista toinen oli tavallisen sairaalahuoneen näköinen, toinen ns. olohuone.  Sviiteissä oli myös suunnilleen pienen yksiön kokoinen kylpyhuone ammeineen. Myös omaisille tuotiin kylpytakit ja aamutossut. Paikallisiin tapoihin kuuluu, että yksi lähiomainen on paikalla jatkuvasti. Kukaan potilaista ei vietä yötä yksin sairaalassa. Hoitajille pitää ilmoittaa, jos jonakin ajanjaksona huoneessa ei ole potilaan omaista paikalla.

Oli mukavaa työskennellä, kun olin oppinut osaston rutiinit ja työtavat. Jokainen työvuoro alkoi lääkkeiden jaolla, sitä seurasi verenpaineen ja lämmön mittaus. Tällä kierroksella yleensä käytiin potilaan kanssa läpi mahdolliset olotilan muutokset, potilaan omat tuntemukset yön jälkeen, säätilat, unet ja muut tärkeät kuulumiset. Kierroksen sato kirjattiin sähköiseen järjestelmään, jonka käyttö, kuten aiemminkin mainitsin, ei ollut kielen vuoksi mitenkään helpointa mahdollista, mutta onnistui after all. Näiden jälkeen käytiin läpi potilaat, joilla oli leikkaushaava, kanyyli tai muu, joka vaati puhdistusta ja siteiden vaihtoa. Samalla kertaa otettiin esimerkiksi lääkärin määräämät verikokeet. Ennen puolta päivää valmisteltiin lääkkeet, jotka jaettiin kahdeltatoista. Lääkkeiden jaon jälkeen jatkui vielä yleensä tämä siteidenvaihtorumba, jonka jälkeen osasto hiljenee pariksi tunniksi ennen klo 16 lääkkeiden jakoa. Näiden rutiininomaisten toimenpiteiden välissä luonnollisesti hoidettiin potilaiden akuutteja ja ajankohtaisia tarpeita, lääkärin määräämiä toimenpiteitä ja tietenkin ruokailut. Xanitissa ruokailussa avustamisen, petien sijaamisen ja potilaan yleisen avustamisen hoitaa ainoastaan lähihoitajat ja sairaala-apulaiset. Potilaan avustamiseen WC:hen hälytetään yleensä erikseen miespuolinen sairaala-apulainen,  nuoret sairaanhoitajatytöt eivät tee raskaita siirtoja juuri ollenkaan. Itse olin lähihoitajien mukana myös petien sijaamisessa ja ruokailuissa, jotta sain harjoitusta niistäkin. Tässä kohtaa voisin mainita mielenkiintoisen yksityiskohdan: sairaalan hoitohenkilöstö oli mielestäni hämmästyttävän nuorta, osastolla ei työskennellyt varmasti yhtäkään yli 27-vuotiasta sairaanhoitajaa, joista vain yksi oli miespuolinen. Suuri osa oli vielä reilusti nuorempia. Kuitenkin heillä oli jo hämmästyttävän pitkä työkokemus ja vankka ammattitaito.

Neljännellä viikolla, aivan viimeisinä työpäivinä löysin itsestäni ensimmäistä kertaa sen heikon kohdan, jonka löytymistä olen jo etukäteen pelännytkin. Olin avustajana hieman epämiellyttävän näköisessä hoitotilanteessa, jonka jälkeen löysin itseni kahvihuoneesta jalat koholla, hiestä märkänä ja pää pyörällä! Huomasin kesken kaiken, että nyt tuntuu vähän siltä, että on parempi katsella seinille vähän aikaa. Uteliaisuus kuitenkin voitti ja huomasin taas tuijottavani silmiä räpsäyttämättä tilannetta, jossa ikävästi tulehtunutta vatsan leikkaushaavaa avataan, puhdistetaan, rutistellaan ja jonka sisään puristetaan betadinea ruiskullinen toisen perään. Huomaamattani päästin ajatukseni karkaamaan, mietin, miltä toimenpide potilaasta tuntuu, miten kivuliasta se on ja miten ilkeältä se näyttääkään..... miten potilas kiemurtelee ja vaikeroi kivusta. Huh. Taas pyörryttää. Katselin taas seinille ja päätin, etten vilkaisekaan enää. Yritin ajatella kivoja kukkaniittyjä mutta oli jo liian myöhäistä. Tajusin, että korvissani humisee, enkä kuule enää puhetta. Silmissä pimenee, en näe enää huoneessa liikkuvia henkilöitä. Ymmärsin kuitenkin toistaiseksi seisovani vielä omilla jaloillani ja lähdin seiniä pitkin huoneen wc-tiloihin lähes kaataen roskiksen mennessäni. Taistelin pyörtymistä vastaan ja yritin selvittää pääni siinä onnistumatta. Seuraavaksi muistan hoitajan todenneen puoliksi hymyillen, että on vähän väri paennut kasvoilta. Olen kahvihuoneessa, jalat koholla. Huomaan työtakkini olevan läpimärkä, ihon kylmä ja hiestä kostea. Kädet tärisevät. Oh my..... Kymmenen minuutin päästä kaikki oli taas kunnossa. Seuraavana päivänä menin uudelleen mukaan samaan hoitotilanteeseen, eikä tällaisesta episodista ollut merkkiäkään. Kerta riitti.

Viikon lähentyessä loppua, alkoi haikea olo iskeä. Neljä viikkoa oli kulunut mielettömän lujaa ja mä olisin vielä ollut valmis jäämään ainakin toiseksi kuukaudeksi. Pikkuhiljaa loppuviikosta jouduin jo hyvästelemään hoitajia,  joiden kanssa tein viimeisen vuoron. Sain harjoittelusta palkaksi miljoona kiitosta ja lopulta kiitettävän arvioinnin. Perjantaina 5.6 päätin harjoittelujaksoni Xanitissa klo 15.00, poistuin jättäen jälkeeni kiitoskortin, mansikkakakun ja myöskin miljoona kiitosta. Olin saanut kaiken mitä tulin hakemaan ja paljon enemmän. 

Harjoittelujaksollani tutustuin myös suomalaisiin, joiden kanssa olen pitänyt yhteyttä vielä jakson jälkeen ja uskon, että näin tulee olemaan jatkossakin. Sen lisäksi, että sain siis harjoittelujakson myötä mielenkiintoisen työtarjouksen, sain uusia ystäviä, niin suomalaisia, kuin espanjalaisiakin. En osaa mainita yhtäkään asiaa, joka saisi minut valitsemaan toisin tämän harjoittelun suhteen, vaikka moni, itseni mukaan lukien, piti minua sinne lähtiessä hulluna. Olen jokaisesta hetkestä iloinen, kiitollinen tämän mahdollistaneille ihmisille, sekä ylpeä siitä, että itsestäni löytyi rohkeutta toteuttaa tämä. Ensi syksynä edessä on seuraava seitsemän viikon pituinen sisätautien harjoittelujakso, jonka aion maltillisesti suorittaa Helsingissä, Laakson sairaalan osasto kahdeksalla. Katsotaan sitten taas myöhemmin mitä jännittävää tai hullua keksin pääni menoksi. Luulen, että jännitystä on ihan riittävästi tässäkin tulevassa!

Prácticas en Xanit - ¿por qué y como? Osa 2/3

Ja tarina saa jatkoa.

Vähän aikaa hämmästeltyäni ylipäätään koko kysymystä, että millä osastolla haluaisin työskennellä, sain suuni auki kertoakseni, että ensimmäisellä jaksollani minun olisi tarkoitus olla pitkäaikaisosastolla tekemässä ihan perusjuttuja, eikä toden totta ensi- tai tehohoidossa. Uteliaisuus kuitenkin oli sen verran niskan päällä, että sovin ohjaajani kanssa olevani suurimman osan ajasta pitkäaikaisosastolla, mutta sen lisäksi ehkä joitakin päiviä tutustumassa teho-osastoon.

Maanantai-iltana oli sitten uudelleen edessä se mieletön jännitys, jonka ajattelin helpottavan ensimmäisen työpäivän jälkeen. Näin varmasti olisikin, mutta 20 minuutin pikatutustuminen ei oikein ole luettavissa työpäiväksi, vaan se olisikin edessä vasta seuraavana päivänä. Levottomien yöunien jälkeen lähdin taas tiistai-aamuna klo 07.00 suunnistamaan kohti Benalmadenaa ja Xanitia. Sairaalaan päästessäni olin jo autuaasti unohtanut pukuhuoneiden sijainnin ja jännitykseltäni en kehdannut edes puhua kenellekään kun pelkäsin änkyttäväni. Painelin siis reppu selässä vaihtamaan vaatteita ensimmäiseen vastaan tulevaan naistenhuoneeseen, jossa juuri ja juuri mahtui kääntymään.

Kerättyäni rohkeutta seuraavat 15 minuuttia sain vihdoin pakotettua jalkani liikkeelle ja siirryin täristen kerrosta ylemmäs omalle osastolleni. Yövuoro oli vielä paikalla ja he ystävällisesti ensin tervehdittyään totesivat, ettei heistä ole mulle mitään apua, koska lähtevät juuri kotiin. Osa ei edes puhunut englantia. Aamuvuoron saapuessa mittailin ihmisiä päästä varpaisiin ja yritin tulkita kuka heistä on helposti lähestyttävin. Hetken mittailujen jälkeen osastolle lipui tumman espanjalaistytön olemuksen ottanut zombie, joka kurkku käheänä tervehti mua, lysähti tuoliin ja jäi käsiensä päälle pöydän ääreen makaamaan. Seisoin vieressä, tuijotin ikkunasta taivasta, pyörittelin peukaloita, kaivelin taskuja... jos söisin kynsiä, niistä ei olis ollut mitään jäljellä. Kuulin melkein kellon tikityksen ja hikoillen mietin, koska tää tilanne raukeais jotenkin. Tyttö oli jollakin tapaa vähän pelottava, enkä oikein tiennyt miten mun olis pitänyt suhteutua tähän aamuäreyteen. Yövuorosta lähtevä hoitaja ilmeisesti aisti mun tuskan ja totesi: "Her name is Maria. She´s always like that in the mornings, don´t worry.. she will be better". Okei, huokaisin ja mietin, ettei siis tytön venähtänyt ilme ainakaan kai johtunut siitä, että osastolle tuli joku opiskelija taas pyörimään jalkoihin.

Mun ihan ensimmäinen tehtävä oli mitata verenpaine kaikilta osaston asukkailta, joita sinä päivänä oli 24. Aikaa kului itse mittausta huomattavasti enemmän siihen, että jokaiselle potilaalle sain erikseen selittää, miksi en osannut vastata heidän kaikkiin kysymyksiin, mistä olen kotoisin kun en puhu espanjaa, millainen sää Suomessa on ja miten kauan aion viipyä Espanjassa ja mitä nähtävyyksiä olen käynyt katsomassa. Vastauksena vastauksilleni sain hyvin useaan otteeseen tiivistetyn mielikuvituskierroksen Aurinkorannikolla, tarkat kuvaukset siitä, millaisia paikkoja lähistöllä on ja missä kannattaa käydä. Näitä matkaoppaita löytyi suunnilleen joka toisesta huoneesta, joten voitte kuvitella miten kauan kierrokseni kesti kun en kenellekään tohtinut sanoa, että teen ihan oikeaa työtä ja nyt on pakko mennä. Mun maineeni kiiri, musta tuli potilaiden silmissä se ihana tyttö, joka aina jää juttelemaan, joka aina hymyilee ja jolla on lämmin sydän. Olen siitä statuksesta iloinen ja ylpeä, ja toivon, etten tulevaisuudessakaan huomaamattani uhraa omaa persoonaa ja sydämelisyyttä kiireen alle.

Ensimmäinen päivä hurahti ohi niin lujaa, että olisin mielelläni jäänyt vielä iltavuoroonkin. Oli hirvittävän jännää päästä heti ensimmäisenä päivänä seuraamaan toinen toistaan mielenkiintoisempia hoitotilanteita. Minut pyydettiin aina mukaan kun jotakin tapahtui, eikä potilaillakaan tuntunut olevan mitään sitä vastaan, että opiskelija pällistelee vieressä. Päin vastoin he toivottelivat tsemppiä jaksolleni ja kannustivat joka päivä eteenpäin, antoivat palautetta ja rohkaisivat minua erilaisissa tilanteissa. Se tuntui tosi hämmästyttävältä, mulle kun on aina vaan puhuttu niistä kärttyisistä mummoista ja papoista jotka huiskii kävelykepillä mennen tullen ja palatessa. Mitään sinne päinkään en tavannut koko jaksoni aikana. Minulta vaan kyseltiin että kuinka voin ja miten menee, vaikka kaiken järjen mukaan hoitajana minä olen se, jonka nuo kysymykset kuuluu esittää.

Ensimmäisen päivän jännittäviin juttuihin lukeutui vielä hetki, kun multa kysyttiin, että oonko koskaan ottanut potilaalta verikoetta? Verikoetta? No en todellakaan. "nau ju du it". Ensimmäiset päivät olivat muutenkin aivan mielettömiä, viidentenä päivänä äitikin oli jo varma, että ottaen huomioon alkuviikon tahdin, oon varmasti tänä päivänä tehnyt jo aivoleikkauksen. Itselläkin fiilis oli samanmoinen. Siis kuin aivokirurgilla. Mulle ne jutut oli isoja, tietty ulkopuolisen on helppo nauraa, että pienet on ilot. Niin onkin! Mulle oli aivan mahtava hetki jopa se, kun vedin ensimmäistä kertaa hoitajan asun päälle. Se tuntui sellaiselta puuttuvalta palalta, mitä olin pitkään etsinyt. Varmaan samalta, kun Harry Potterille tuntui feniksin sulka taikasauvassa siellä Ollivandersilla.

Ensimmäiset kaksi viikkoa tuntui kahdelta päivältä. Olin vasta ehtinyt tutustua osaston henkilökuntaan ja löytämään rutineeja työhöni, kun jo tajusin, että puolet ajasta on takana. Työvuoroista sen verran, että Xanitissa hoitajat työskentelevät vain kahdessa vuorossa, aina kahdeksasta kahdeksaan aamu- tai yövuorossa. Molemmille vuoroille on omat tekijänsä, yövuoro on aina yövuoro ja aamuvuorossa samoin. En tiedä onko tämä Espanjassa yleinen tapa, vai vain ainoastaan tämän sairaalan. Kesti siis useamman päivän, että olin tavannut kaikki aamuvuoroa tekevät hoitajat, yövuorolaiset jäivät vieraiksi lukuunottamatta nopeita tervehdyksiä aamuisin vaihdon aikaan. Itse työskentelin ainoastaan aamuvuorossa. Teoriassa vuoroni oli 8-16:00, mutta hyvin useasti minut passitettiin nauttimaan auringosta jo aikaisemmin, koska iltapäivällä kahden jälkeen osasto hiljenee muutamaksi tunniksi niin, ettei tekemistä juuri ole.

Käytännön tietoa: tähän asti tekemieni tiedustelujen mukaan sairaanhoitajan palkka Espanjassa on yllättävän korkea maan muuhun palkkatasoon verrattuna. Siinä kun kaupan kassa tienaa arviolta 800-900 euroa kuukaudessa, saattaa sairaanhoitajan tienestit olla jopa 1800 euroa kuukaudessa, joka paikalliseen hintatasoon nähden on älyttömästi. Haarukka kuitenkin vaihtelee suuresti, enkä esimerkiksi tiedä millaisia palkkaeroja julkisen ja yksityisen puolen palkoissa on, varmaan suuriakin. Huonoimmillaan olen kuullut sairaanhoitajan palkan olevan 950€ korvilla / kk. Nämä summat ovat nettotuloja, Espanjassa monet eivät edes tuntuneet tietävän mitä bruttotulot tarkoittaa, saatika, että tietäisivät paljonko maksavat veroja ja paljonko omat bruttotulot ovat.

Harjoitteluni kolmannella viikolla olin saanut langat käsiini ja osasin jo toimia oma-aloitteisemmin. Haasteita työhön kuitenkin toi espanjan kieliset potilastietoarkistot, reseptit ja muu painettu teksti, jota koitin huonolla menestyksellä tavata. Ensi syksynä alkava espanja 1 ei auttanut ihan vielä. Jouduin pyytämään papereiden kanssa kielellistä apua jatkuvasti ja pidemmän päälle sekin olisi jo rasittanut ohjaajaani, eihän hän ole tulkki, vaan sairaanhoitaja. Lukemiset ja kirjoittamiset olivat siis hyvin paljon muiden heiniä, mä keskityin vaan toimimaan niiden ohjeiden mukaisesti, jotka minulle annettiin. Oli myös hienoa kun parin viikon jälkeen olin oppinut potilaistani niin paljon, että osasin kysyä oikeita kysymyksiä ja seurata oikeita asioita itsenäisesti ja raportoida niistä. Ensimmäisen päivän "How are you?" oli vaihtunut hiljalleen spesifisempiin kysymyksiin.

Jatkuu..

Prácticas en Xanit - ¿por qué y como? Osa 1/3

Osa 1 - Poco loco

Olen kaksi päivää tuijottanut tyhjää asiakirjan sivua tietokoneen ruudulla toivoen, että mieleni salaman lailla kirkastuisi ja keksisin mistä aloittaa. Olen myös jo hetkittäin uskonut korkeampaan ja rukoillut, että tekstiä vaan alkaisi tulvia näytölle sen enempää itse vaivautumatta. Mitään ei kuitenkaan ole tapahtunut.. Vaihdoin nyt Wordin  Bloggeriin ja todella toivon, että saisin aikaiseksi edes vapaamuotoisen tarinan siitä, miten päädyin harjoitteluun Espanjaan ja mitä se ihan oikeasti sisälsi. Ehkä tämän kertomuksen pohjalta joskus saan jonkinlaisen raportin aikaiseksi. Olkoon tämä myöhempiä aikoja varten myös muistutuksena itselleni. Arkistoni ovat kuin suoraan kaatopaikalta, joten joka tapauksessa tämä on hyvä säilö raportilleni.

Helmikuussa 2011 käväisin Espanjassa aivan muissa asioissa - autourheiluun liittyen. Kevät oli aluillaan ja Andalucia puhkeamassa kukkaansa. Samaan aikaan kun Suomessa värjöteltiin -20 asteen pakkasissa, me nautimme auringosta ja vihreistä maisemista mekoissa ja pikkukengissä. Viikon mittainen vierailu Aurinkorannikolla tuntui vain kiusanteolta. Olin antanut Espanjalle pikkusormen, mutta se veikin koko käden. Joka päivä ajoimme Los Pacosista Campillosiin visiittimme ensisijaisen syyn, kartingin vuoksi. Matkan varrella ihailin suurta, palmujen kehystämää, mahtavan näköistä sairaalaa, Xanitia. Suuret kyltit kertoivat sairaalan olevan internacional, kansainvälinen. Leikittelin ajatuksella, että palaisin jonain päivänä takaisin Espanjaan työskentelemään tuohon kivalla paikalla sijaitsevaan yksityissairaalaan.. Mutta leikki leikkinä.

Kaksi kuukautta myöhemmin, aivan totaalisen kyllästyneenä kylmään, pakkaseen ja loskaan, sekä jo valmiiksi ahdistuneena tulevasta harjoittelupaikkalotosta päätin ainakin yrittää tehdä jotakin haaveeni toteuttamiseksi. Ajattelin aloittaa turvallisemmasta vaihtoehdosta ja otin yhteyttä Fuengirolassa sijaitsevaan Perhekoti Helenaan, suomen kieliseen vanhustenkotiin jossa olin kuullut ennenkin olleen harjoittelijoita. Vastaus kuitenkin kuului, että voin ottaa vuoden päästä yhteyttä uudelleen, kaikki harjoittelupaikat ovat, yllättäin, täynnä kevääseen 2012 asti. Pengoin koko internetin ihmeellisen maailman läpi löytääkseni jonkin toisen suomalaisen paikan, jossa voisin harjoitteluni suorittaa. Aurinkorannikolla asuu yli 20 000 suomalaista, Perhekoti Helena ei voi olla ainoa paikka, jossa suomalaiselle sairaanhoitajalle on töitä. Vaan penkominen ei lopultakaan tuottanut tulosta, adios España.

Juuri kun olin marttyyrinomaisesti luopunut kuukaudesta etelän lämmössä, sain joko Helsingin kaupungin liikenteen, sään, tai koulun aiheuttaman (raivo)kohtauksen, joka sai minut kuvittelemaan, että ei tuota mitään ongelmaa työskennellä kuukautta ihmisten kanssa, joiden kanssa en puhu samaa kieltä. Otin puhelimen käteen ja päätin soittaa Xanitiin. Eipä ollut yllätys, ettei espanjalainen ymmärtänyt suomea, englantia tai ruotsia. Kaikkeni yritin, ja riittävän pitkään kun toistelin puhelimeen, että "english? finnish? no.. english.. ENGLISH, I don´t speak spanish, sorry, do you speak english? finnish? FINLAND! I´m not from Spain, I´m from F i n l a n d", sain kuin sainkin suomea puhuvan henkilön puhelimeen. Puhelun jälkeen jäin tuijottamaan lamaantuneena vuoroin puhelintani, vuoroin kädessäni olevaa suttuista muistilappua täynnä sähköpostiosoitteita, puhelinnumeroita ja osoitteita. Olin juuri saanut harjoittelupaikan.

Jotta asiat eivät olisi ihan niin yksinkertaisia, piti käydä pitkä keskustelu noin 35 eri henkilön kanssa koulussa, että pääsin lähtemään. Kertaalleen mahdollisuus tyrmättiin jo täysin ja minä, ymmärtämättä että minkä helkkarin takia, vihasin koko instituuttia ainakin puoli tuntia, jonka jälkeen sain pahoittelevan sähköpostin, jossa kerrottiin hienoisesta väärinkäsityksestä. Ohjaava opettajani oli sääntökirjaa läpikäydessään yhtäkkiä hoksannut, että eihän kysymys ole varsinaisesta vaihto-ohjelmasta vaan ainoastaan yhdestä kuukaudesta. Jos harjoitteluun voidaan lähteä Kajaaniin, miksi en voisi lähteä Fuengirolaan. Heureka! Tätä aaltoilua sitten kestikin päiviä ja taas päiviä.. Joopas-eipäs-leikki jo uuvutti, mutta sinnikkyyteni palkittiin lopultakin ja sain luvan lähtöön ja vielä rahallisen avustuksen Metropolialta kaupan päälle. Kiitos, thank you, gracias.

Tästä hetkestä alkoi mieletön odotus. Pelon- ja riemunsekaisin tuntein aloin järjestellä lentoja ja majoituksia ja päivä toisen jälkeen kävin läpi erilaisia skenaarioita mitä kuukausi toisi tullessaan. En ollut ihan varma olenko seikkailunhaluinen, rohkea vai tyhmä kun lähden elämäni ensimmäiseen alan harjoitteluun vieraaseen maahan. Alusta asti oli selvää, että ilman Mikkoa en lähde minnekään. Oman sekoiluni ohella M sai siis myös tehdä rajusti töitä sen eteen, että sai työkuviot toukokuulle järjestettyä. After all, kaikki meni hienosti. Lennot varattiin 5.5, asunto vuokrattiin Los Pacosista, ja siinä ne käytännön asiat sitten olikin. Rokotusten kohdalla luotin siihen, että ne on muistaakseni kunnossa. Vakuutukset ok. Matkatavarat pakkasin viimeisenä iltana, jossain ennen ja jälkeen sen, kun kävin vielä luokkakavereiden kanssa katsomassa Suomen jääkiekkopelin ja juomassa kylmän, huurteisen karpalolonkeron.

Harjoittelua edeltävänä päivänä, neljän lomapäivän jälkeen, jännitys oli käsin kosketeltavaa, puhumattakaan maanantaiaamusta, jolloin oli hämmästyttävää, että ylipäätään vielä pysyin omilla jaloillani. Tärisin ja hikoilin, sydän löi epätahtiin noin 180 lyöntiä minuutissa, kasvot hehkuivat punaisena ja änkytin. Kun sitten juhlavasti kompuroin sisään Xanittiin Mikon taluttamana suunnilleen 07.50 olin varma, että tästä en selviä hengissä. Kysyin vastaanottotiskiltä yhteyshenkilöäni, jonka nimen lausuin väärin. Kymmentä yli kahdeksan löysin itseni jälleen sairaalan pihalta, sylissä kasa työvaatteita ja suu edelleen auki. Räpsytin pari kertaa silmäluomiani ja melkein nipistin itseäni. Vartissa saadun informaation perusteella minun pitäisi nyt suunnilleen tietää missä pitää olla huomenna, mihin aikaan ja kenen kanssa. Olettavasti tämän kiertojuoksun jälkeen mun pitäisi myös muistaa missä on pukuhuone, WC ja osastoni. Pää oli tyhjä, mutta suu korvissa. Muutaman minuutin pohtimisen jälkeen tajusin, että minulta juuri kysyttiin, että millä osastolla haluan työskennellä, vuodeosastolla, teholla vai ensiavussa? Espanjalaiset ovat sekaisin.

Jatkuu....

Kotia kohti

Näin se sitten vaan meni, kuukausi, mielettömän lujaa. Torstaina on edessä jo paluu Suomeen. Tavallaan odotan sitä hirmuisesti, tavallaan en ollenkaan.. jollain tapaa se on jopa vähän pelottavaa. Vaikka päivät täälläkin ovat koostuneet pääosin tavallisista arkirutiineista, niitä on aika paljon keventänyt erilaiset asianhaarat, kuten +26 asteen lämpötilat. Muuten-vaan-väsymys ja pahantuulisuus ovat olleet tiessään, kuuluisa ihmisvihakin on näyttäytynyt vain harvoin, silloinkin se on yleensä liittynyt tavalla tai toisella julkiseen liikenteeseen. Kiireettömyys ja huolettomuus parantaa elämänlaatua ja omaa mielentilaa huomattavasti. Aurinko, rannat ja iloiset ihmiset eivät vaan anna mahdollisuutta olla surkeana.

Vaikka kuukausi täällä on ollut yksi parhaimpia, on kuitenkin väistämätön tosiasia, että ikävä on iskenyt. Ei koti-ikävä, eikä ikävä varsinaisesti Suomeen. Ainoastaan ikävä kaikkia niitä tärkeitä ja ihania ihmisiä siellä kotona! Se ikävä nakertaa mun sydäntä koko ajan vähän. Skype on ollut hyvä korjaussarja, ja puhelinlaskusta näkee, että vissiin soiteltukin ollaan, ja tekstareita lähetelty. Ja luojalle kiitos facebookista! :D Vaikka oon päässyt koneelle aika harvoin, on ollut ihana lukea kaikkien kuulumisia edes jälkijunassa. Itseni tuntien kuitenkin oletin kaipaavani kotia. Sitä omaa pesää, omaa sänkyä ja kaikkea sitä tuttua siellä 60 neliön sisällä Vantaan Kaivokselassa. Vaan eheeeei.. ei puhettakaan. Täällä oon oppinut, Soundsin tapaan, että home is where your heart is.

Harjoittelu on siis nyt ohi, viime perjantaina tein viimeisen vuoroni Xanitissa. Kotiinviemisiksi sain kiitettävän arvioinnin ja miljoona kiitosta, halauksia ja poskisuudelmia. Minut luvattiin ottaa milloin tahansa takaisin, eli tästä päätellen oon hoitanut työni riittävän hyvin.. Itselle ainakin jäi enemmän kuin hyvä mieli. Eihän sitä tiedä, vaikka jonain päivänä vielä palaisinkin takas. Kaikenkaikkiaan kuukausi oli aivan mielettömän avartava.. Olen oppinut uutta niin tulevasta ammatistani, kuin esimerkiksi erilaisista kulttuureista ympäri maailmaa. Sitä ei edes lähtiessä ymmärtänyt millaisia kontakteja voi vielä edestään löytää.. Tällä hetkellä sähköpostissani odottaa täyttämistään hakukaavake Tahitilaiseen yksityissairaalaan, kiitos Belgialaisen potilaan, joka koki saavansa niin hyvää hoitoa, että suositteli minua tähän tyttärensä omistamaan sairaalaan töihin/työharjoitteluun. Odotan kuitenkin vielä vähän sen täyttämistä, ainakin siihen asti, että löydän jonkun halukkaan joka maksaa lennot sinne ja takaisin! Ei näillä opintotuilla....

Tästä kuukaudesta oon kiitoksen velkaa monellekin taholle, niin koululle (joka siis todistetusti tekee myös asioita oikein), Xanitille, kuin Mikolle, jota ilman olisin hätää kärsinyt monesti!  Tarkkaan ajatellen koko reissu ei olisi toteutunut, jos en olisi saanut toista puoliskoani mukaan. Se on kuin lähtisi ulos ilman vaatteita.

Ollaan muuten, asiasta seitsemänteen, myös tän kuukauden aikana ehditty poikkeamaan Saksassa ja Marokossa, mutta niistä lisää sitten erikseen, kuhan saan kuviakin koneelle. Mut pakko sanoa, että päästiin kamelin selkään! Siitä oon haaveillut.. tosin mistään ratsastuksesta ei ollut kysymys, vaan ihan vaan valokuvaa varten poseeraamisesta, mut jotain sekin. Ehkä mä joskus vielä pääsen pidemmälle safarille...

Voipi olla, että seuraavaksi palailen vasta Suomen päästä.. odotan innolla ja kauhulla sitä pyöritystä, kun päästään takaisin kotiin. Pitää juosta vielä koululla, nähdä vuokranantajat, aloittaa työt heti palattua.. Kaikista eniten odotan kavereiden ja perheen näkemistä. Pian, pian <3

Edit: Juhannusta ootan ihan simona! Ja niitä pitkiä, valoisia iltoja. Ja mökkeilyä. Ja Bon Jovin keikkaa.

Poika on tullut kotiin

Ensimmäisistä asioista ensimmäinen. Kiitos, ja syvä kumarrus Leijonille!! Vieläkin selkäpiitä pitkin kulkee kylmät väreet, kun palaan viikon takaisiin fiiliksiin yhä uudelleen ja uudelleen. Vaikka Espanjassa ollaankin, ei ollut olo ollenkaan yksinäinen kun 30m2 neljällä näytöllä varustettuun suomalaisbaariin kokoontui valehtelematta useampi sata suomalaista seuraamaan sitä käsittämätöntä ryöpytytystä. Katsomo ylettyi aina pitkälle ravintolan ulkopuolelle asti, kadullakin meteli oli päätä huimaava. Ainoa varjopuoli täällä juhlimisessa oli se, että oli pakko varautua siihen, ettei seuraavan päivän työvuorossa espanjalaiset kollegat välttämättä ymmärrä minkä takia mulla roikkuu silmät poskilla. Suomessa se olis ollut kaikille selvää kysymättäkin. 

Kohta kolme viikkoa on kulunut kuin pikakelauksella. Onneks on vielä toiset saman verran jäljellä. Työharjoittelua yhdeksän päivää ja muutama vapaakin mahtuu vielä ohjelmaan. 9.6 ollaan varattu lennot takaisin Suomeen, yhyy. Kyllä täällä viihtyisi pidempäänkin. En ikävöi kotiin, kouluun tai töihin. Ihmisiä kaipaan tietenkin, mutta onneksi ollaan onnistuttu pitämään yhteyttä ihan mukavasti täältäkin käsin. Jotenkin tänne on onnistunut kotiutumaan turhankin hyvin. Arki on lähtenyt pyörimään, mutta se on aivan erilaista kuin Suomessa. Täällä puhelimella, tietokoneella ja telkkarilla on älyttömän paljon vähäisempi merkitys kuin kotona on tottunut.. sen sijaan ulkona tulee vietettyä paljon aikaa, ja touhuttua yhdessä sellaisia juttuja, mitä ei oo tullut ajatelleeksikaan aikaisemmin. Euran poppoon täällä ollessa käytiin pelaamassa yhdessä jalkapalloa, Mikon kanssa ollaan käyty pelailemassa koripalloa ja juoksemassa mäkiä, rullaluistellaan joka päivä ja ollaan ulkona niin paljon kuin mahdollista. Aamulla ensimmäinen ajatus, ennen kuin silmät edes aukeaa, on se, että millainen sää on. Tavallisesti se on kirkas ja taivas sininen, mutta pari viime päivää ovat olleet vähän sateisia. Eilen iltapäivällä kuitenkin aurinko palasi paahtamaan niskaamme ja tänään on ollut ihan mahtava päivä! Omassa pihassa on uima-allas ja nurmialue, ne taitaa huutaa mun nimeä tänäänkin....

Tänään ohjelmassa muuten on vaan lököttelyä ja formuloita, huomenna palaan taas töiden pariin. Pääsen tutustumaan teho-osastolle! Taitaa olla parempi, että olen tällaisista asioista koululla ihan hiljaa. Opiskeluni ensimmäiseksi harjoitteluksi tää on ollut ihan käsittämätön ja lyön vaikka vetoa, että oon oppinut miljoona kertaa enemmän kuin olisin koskaan voinut oppia samalla jaksolla Suomessa. Täällä saan tehdä sellaisia asioita, jotka oikeasti siintävät koulutuksessani vasta kaukana tulevaisuudessa. Valvonta on tietenkin huolellista, enkä ota mitään riskejä, hölmöillä ei saa. Teen vain asioita, joista tiedän selviytyväni ja jotka täällä on minulle sallittuja. Suomessa vain ollaan naurettavan tiukkoja siitä, mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Siellä keskustelua käydään siitä, saako opiskelija työntään potilaan yksin pyörätuolilla sairaalan siivestä toiseen, vai ei.. haloo. Täällä pääsen osallistumaan potilaan hoitoon lähes yhdenvertaisesti muiden hoitajien kanssa, valvottuna tietenkin. On ollut hieno huomata, että oma asenteeni ja oppimishaluni on tehnyt täällä vaikutuksen, olen saanut positiivista palautetta ja päivä päivältä enemmän vastuuta ja luottamusta osoittavia tehtäviä.

Sairaalan kansainvälinen nimi kyllä on kieltämättä aavistuksen harhaan johtava. Kansainvälisyys kyllä käy ilmi potilaskannasta, mutta se on vähän ylimainostettua jos puhutaan henkilökunnasta. Sairaalasta löytyy suomalaisia kuin neuloja heinäsuovasta. Espanjalaisten englanninkielen taito ei ole kovin kehuttavaa, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Olen onnekkaassa asemassa, koska ohjaajani sattuvat puhumaan kohtalaista englantia ja sen suhteen siis kaikki on mennyt hyvin. Suomalaiset potilaat ovat melkolailla hukassa, jos eivät puhu espanjaa tai englantia, mikä on hyvin tavallista. Täällä päin suomalaiset eivät joudu kovin paljon kieliä käyttämään, Fuengirola ja koko aurinkorannikko on oikea suomalaisten mekka. Olen jo useasti löytänyt itseni tilanteesta, jossa suomalaiset luottavat minuun kuin kallioon ja tukeutuvat apuuni tilanteessa jos toisessakin, vaikka olen vasta se ensimmäisen vuoden harjoittelija, jolla ei ole tietotaitoa tai valtaa edes miljoonasosaa siitä, mitä sairaalan omilla hoitajilla. Pelottavaa, mutta tietyllä tavalla siitä tulee hieno fiilis. Monta kertaa olen tuntenut olevani oikeasti tarpeellinen. Tosin täällä myös hoitajat antavat minun ymmärtää olevani erittäin arvokas apu, mikä on jännittävää.. työharjoittelukokemukseni suomesta ovat lähinnä sen kaltaisia, että mitä enemmän pysyy pois jaloista, sen parempi. Tosin kysymys silloin oli ihan eri alastakin, en osaa sanoa mitä se on hoitoalalla.

Kaksi kokonaista viikkoa on takana ja olen täyttänyt tavoitteet jo kuuhun ja takaisin.. Kliinisen hoitotyön perusteet sisältää suunnilleen aseptisen ja ergonomisen työskentelyn, vitaalielintoimintojen tarkkailun, potilaan hoidon ja lääkehoidon perusteet ja potilaan siirtymisen avustamisen. Nuo asiat sisältävät perusjutut, esimerkiksi ruokailut, pesut, ja esimerkiksi elintoimintojen tarkkailuun vaadittavien toimenpiteiden suorittamisen, kuten verenpaineen mittauksen. Näiden lisäksi olen ottanut verikokeita, kanyloinut, laittanut potilaalle nenämahaletkun ja virtsakatetrin, hoitanut leikkaushaavoja, ottanut EKGn, poistanut tikkejä ja hakasia, hoitanut avanne- ja kauneuskirurgiapotilaita, antanut injektioita, osallistunut lääkkeiden jakoon ja antanut lääkehoitoa monin eri tavoin, sekä mikä hienointa, luonut molemminpuolisia kontakteja potilaisiin niin, että he ovat minuun luottaneet ja antaneet tehdä tämän kaiken, onnistuneesti. Olen niin fiiliksissä, että jokaisen työpäivän jälkeen naama on kuin hangon keksi. Yhtäkään huonoa päivää ei ole ollut, enkä usko, että tuleekaan. Arvostan ohjaajiani ja he arvostavat minua. Homma toimii.

Maustoin tätä nyt muutamalla äidin facebook-kansiosta varastetulla kuvalla, omia ei ole oikeastaan ollenkaan. Ehkä niitä vielä tulee :) Oli huippua Euran poppoon kanssa, kiitos vielä kerran siskolle, Petrille, äidille ja isälle kivasta viikosta. Saatiin nauttia äitienpäivästäkin Espanjan auringon alla! <3

Alive..

..vaikka täällä kuulemmma olikin hetki sitten joku massiivinen maanjäristys? What? Kaverit kyselee, että ootteko hengissä ja me ollaan kysymysmerkin muotoisia. Ihan hyvä kuitenkin selvittää tämä elossaoloasia siitäkin syystä, että on kuitenkin ollut lähellä, etten ole kuollut jännitykseen, kuumuuteen tai sydänpysähdykseen. Mun jalat huutaa hoosiannaa ensimmäisen vajaan viikon jälkeen. Kotimme sijaitsee Los Pacosissa ja aivan sama minne täältä liikkuu, niin on kuin kiipeäisi vuorelle. Työmatka on aivan helvettiä, mennen tullen saa vaan kiivetä (miten se on edes mahdollista?).

Nopea katsaus sairaalaelämään: kaksi päivää ja kymmenen minuuttia harjoittelua takana, ja oon oppinut enemmän kuin koulussa puolessa vuodessa. Olen tehnyt asioita, joita en ikimaailmassa saisi suomessa vielä tehdä. Valvonnan alla tietysti, mutta omin pikku kätösin. Ja kun ottaa huomioon, että harjoittelupäiviä on jäljellä 17/19, uskon, että täältä lähtiessä mulla on melkoiset eväät tulevaisuuteen. Ei ole helppoa ollut kuitenkaan. Maanantaina jännitti niin, etten meinannut pysyä omilla jaloillani. Tiistaina jännitti vielä enemmän. Kasvoja kuumotti ja sydän tykytti, ja herranjumala niitä ekoja verenpaineen mittauksia. Korvissa suhisi niin paljon, etten meinannut kuulla kuin oman jyskyttävän pulssin, oli vaikeaa olla keskittymättä siihen, että oma verenpaine oli varmaan 250/100. Insuliinipistoksissa oli vaikeaa osua potilaan käsivarteen, kun oma käsi tärisi niin kovasti. Ehkä vähän karkeaa ilmaisua, mut ihan oikeesti.. pelotti niin paljon, että hyvä, etten ottanut Mikkoa mukaan tueksi.

Nyttemmin oma pulssi on vihdoin palannut normaaliksi ja kädetkin ovat vakaat. Infoähky sen sijaan on valtaisa. Kuljen töissä pieni lehtiö valkoisen takkini taskussa ja kirjaan sinne asioita, jotta en vain unohda niitä. Päivän jälkeen joudun yleensä palkkaamaan käsialaspesialistin, joka tulkkaa minulle itse kirjaamani asiat. Erinäiset piirustukset ja muut söheröt ovat hyvin jännittäviä toisinaan.. Maanantai oli enemmänkin tutustumispäivä, tiistai ja keskiviikko ensimmäiset kokonaiset työpäivät. Oon ihan fiiliksissä siitä, miten paljon oon jo niiden aikana päässyt tekemään ja näkemään.

Espanjalaiset tavat poikkeaa sairaalamaailmassa (ainakin koulun oppien mukaan) yllättävän vähän. Vertauskohtanani ainoastaan koulussa opetetut asiat, voisin väittää, että esimerkiksi lääkehoito toteutetaan hyvin samanlaisella tavalla. Työskentelyä helpottaa myös samanlaiset kauppanimet kuin suomessa. Jos kauppanimi ei ole sama, on se usein nimetty vaikuttavan lääkeaineen mukaan. Silmä tarkkana pitää kuitenkin olla, kaikki dokumentoidaan espanjan kielellä ja siinä itsellä on vielä lot to learn. Sen sijaan yllättäviä asioita ovat mm. aseptiikka, sen kanssa ollaan kyllä tarkkoja, mutta ei likimainkaan samalla tavalla kuin Suomessa, jossa ollaan suorastaan hysteerisiä. Yllättynyt olin myös hoitohenkilökunnan määrästä. Toki se varmasti suomessakin vaihtelee sairaalasta ja osastosta riippuen, mutta jos 30 huonetta, eli 30 potilasta kohtaan on osastolla vähintään 9 hoitajaa, muutama lähihoitaja, sekä 2-4 lääkäriä, on mielestäni se aika ruhtinaalista. Sairaala on muutenkin aika high level, oon luullut, että tällaisia on vaan Greyn Anatomiassa ;) Ja pakko sanoa, että töihin menoon antaa kummasti potkua se, että sinne saa joka aamu kulkea merenrannan vierustaa ja palmuilla reunustettuja katuja pitkin.

Ensimmäinen viikko Espanjassa on vierähtänyt älyttömän nopeesti. Vanhemmat, sisko ja siskon poikaystävä on ollut meidän seurana ja tänään vähän apeana tajusin, että he lähtevät perjantaiaamulla Suomeen. Onneks Mikko on täällä mukana, ilman sitä mä olisin jo kuollut stressiin ja ties mihin muuhun. Lämmin kainalo illalla lämmittää mukavasti myös mieltä.

Nettiä meillä ei oo kotona, joten nämä postaukset tulee satunnaisin väliajoin, ja ne saattaa loppua kuin seinään, aivan kuten tämäkin. Nyt pitää lähteä kotiin sulattelemaan infoähkyä. Pari työpäivää jäjellä, sitten rentouttava viikonloppu auringon alla.

Hyvää yötä!

Jungle drum

Noniin.. Kuvan perusteella ei oo varmasti vaikeaa arvata mitä mun päiväni on sisältänyt ja tulee sisältämään edelleen aina ens viikon  loppupuolelle asti. Viimeksikin jo valittelin tulevaa tenttiryöppyä ja nyt se sitten alkaa olla ajankohtainen, ja tapojeni mukaan luku-urakka tietysti.. noh.. sanotaanko, että hyvin paljon vaiheessa. Eikä riitä, että on neljä tenttiä, vaan niistä kaupan päällisenä kaksi on niin vaikeita, että tähän pitäisi ihan oikeasti uhrata niitä ajatuksia. Mä kun olen tähänastisessa elämässäni tottunut pääsemään noiden lukemisien kanssa niin helpolla. Voin myöntää, ettei ole paljon tarvinnut päntätä, vaikka ylioppilaslakki onkin kainalossa. Ihan mainiosti olen pärjännyt ilmankin. Nyt ei vaan sama päde enää. Itseopiskelua on paljon ja asioilla ei, kummallista kyllä, ole tapana kulkeutua päähän itsekseen.

Kaksi päällimmäistä kirjaa ei toki kuulu tenttiviikkooni, vaan liittyvät lähinnä tulevaan työssäoppimiseen. Espanjassa on yllättävän käytännöllistä osata espanjaa, ja englannin kielisessä sairaalassa alan englantia. Englannin kieli sinänsä on hanskassa, mutta vähemmän on tarvinnut keskustella koskaan sairaalakieltä. Päällimäisen opuksen hommasin vain iltalukemiseksi, jotta peruskäsitteet pinttyisivät takaraivooni. Greyn anatomiasta lainasin just kaverilta season kolmosen, se on parasta koulua se!  :D

Ääh, no mutta.. lukemisesta mukavampiin juttuihin. Xanitin kanssa on nyt kaikki ok, saapumis- ja lähtöpäivät on jotakuinkin sovittuna ja he kaiketi ovat myös päättäneet mihin osastolle minut sijoitetaan. Ensimmäinen harjoittelu käsittelee lähinnä kliinisen hoitotyön perusteita pitkäaikaisosastoilla, vähän lääkehoitoa ja se on jotakuinkin siinä. Kaikki oppi ja tieto on tervetullutta, mutta jakson tavoitteet täyttyvät suhteellisen pienin  kriteerein. Aion kuitenkin ottaa näistä neljästä viikosta ihan kaiken irti, jotta minulla on mahdollisimman paljon kokemuksia jaettavana kotiin tullessa. Yritän urkkia ja lurkkia vähän muillekin osastoille niin paljon kuin suinkin mahdollista. Yhteyshenkilöni kertoi, että ohjaukseni tapahtuu pääosin englannin kielellä, mutta suomalaisia potilaita on paljon! Se nyt ei varsinaisesti ole ihme, Costa Del Solin alueella majailee vuosittain 15 000-20 000 suomalaista, yli kaksinkertainen määrä esimerkiksi verrattuna kotikaupunkiini Harjavaltaan. Vien siis näille potilaille tuulahduksen kotimaata mukanani!

Harjoitteluista kun nyt puhutaan, niin mainittakoon, että tänään myös kolmen vartin eläimellisen taistelun jälkeen onnistuin kuin onnistuinkin saamaan itselleni jobstepistä harjoittelupaikan ensi syksylle.Voitte vaan kuvitella sen internetin ihanuuden, kun suunnilleen kaikki suomen ammattikorkeakoulujen opiskelijat ryntäävät varaamaan paikkoja samaan aikaan heti kun ne tulevat tarjolle, joka siis tässä tapauksessa tarkoitti kello kahtatoista tänään. Puoli kahdeltatoista oltiin tapittamassa tietokoneluokan ovella, että mistä vapautuu kone ensimmäisenä. Viidakon lait olivat voimassa kun niistä taisteltiin. 11.40 Jobstep oli jumissa. Kirjautuminen ei onnistunut, koska palvelin ruuhkautui. Vartin yrittämisen jälkeen kiljahdin riemusta, kun pääsin sisälle - turhaan. Seuraavan klikkauksen jälkeen minut röyhkeästi paiskattiin sivustolta ulos. Ei kun uutta yritystä. Juuri kun kärsivällisyys alkoi miljoonan yrityksen jälkeen loppua, pääsin vihdoin tekemään omaa paikkavaraustani, vain huomatakseni, että 46:sta paikasta kolme on jäljellä... mutta hetkinen.. JEE! Täältä löytyy mun lempparipaikka vielä! Syksyn seitsemänviikkoinen sisätautiharjoittelu tulee nyt suoritettavakseni Laakson sairaalan akuuttiyksikössä ja työmatkakaan ei ole pitkä. Jiihaa! Piti vielä pari kertaa jälkeenpäin käydä tarkastamassa, että onhan mun varaus varmasti voimassa. Mulla kävi hyvä tuuri. Toiset eivät saaneet  paikkaa ollenkaan.

Näiden kouluhommien keskellä kuitenkin pitää rentoutuakin, ja sen aika oli eilen! Onko mitään ihanampaa, kuin herätä kevätsunnuntaina siihen, että auringonsäteet ulottuu omaan sänkyyn asti? Päivä oli ihan mielettömän kaunis ja lämmin, näyttää se kesä tulevan täälläkin. 15 asteen lämpö tuntui helteeltä kuluneen talven jälkeen ja tämän ansiosta lojuin parvekkeella kolme tuntia lukemassa viimeisen viiden viikon me naisia ja muita lehtiä, joita en koskaan muulloin ehdi lukea. Siinä sivussa saavillinen teetä ja jätskit lakkahillolla, ja a´vot! Aamulla kyllä lähdettiin jo ajoissa liikkeelle, ettei mene ihan vallan lojumiseksi.. Käväistiin äänestämässä ja seikkailtiin Selloon ja takaisin. Tässä kohtaa kuka tahansa muu kommentoisi vaaleja jotenkin, mutta mä en ihan hirveesti jaksa. Koko suomen kansa on jo tehnyt sen mun puolesta. Sanotaanko vaan vaikka näin, että tuloksen ansiosta tuntuu ihan hyvältä karata Espanjaan vaikka vähän pidemmäksikin aikaa. Enpä olisi uskonut, että meillä ollaan edelleen näin yksinkertaisia ja konservatiivisia. Nämä perusäijäleikit olisi voitu jo lopettaa ja avata silmät 2000-luvulle.. Huoh. Homovastaisuus ja rasismi on siis edelleenkin valtaosan prioriteettiasteikolla yllättävän korkealla. Harmi. Kyllä, tulos oli todellakin oikea JYTKY!

Aaaaah mutta kylläpäs mieltä piristi taas tänään H&M:n paketti 2/2, jossa  saapui tilaamani korallin väriset pirtsakat biksut ja hiekan värinen trenssini, josta olen haaveillut kovasti. Paketti 1/2 sisälsi jo paljon kaikkea superihanaa, mutta koska en ole muotibloggari, en jaksa tehdä kivoja kollaaseja tai muutenkaan niitä täällä esitellä ennen kuin joskus sitten kun luomukset pääsevät päälle. Leokuvioisen maksimekon käyttömahdollisuutta odotellessa..hmmmhh... eiköhän sille parin viikon päästä löydy käyttöä! Viime aikoina oon tehnyt niin paljon vaatehankintoja, että tein päätöksen, jota en oikein usko itsekään mut katsotaan miten käy.. Möläytin ääneen, etten Lontoosta osta rievun riepua! Espanjassa kaikki on tosi paljon edullisempaa, mulla ei oo siis yhtään syytä kauheesti tuhlailla Englannissa, voin vaan keskittyä nähtävyyksiin ja lomailuun. Lupauksen pitäminen ei voi olla niin vaikeaa miltä se ehkä aluksi kuulostaa.. Enhän mä Brysselistäkään ostanut mitään muuta kuin tämän ihanan söpöläiskassin, 25e, ja bershkasta kukkakuositennarit, 20e. 45 euroa. Neljäkymmentäviisi euroa. Se on vähän se! Enkä mä ees tarvii mitään. Oikeesti, en mitään. Harvinaista.

Nyt on aika lopettaa tää.. oon keksinyt koko ajan lisää kirjoitettavaa, mikä on ihan suorainaista tenttiin lukemisen välttelyä. Ei auta, mulla ei oo asiaa enempää. Opukset odottaa!

Ps. terkkuja Satakuntaan <3 Miss u.

Everything´s gonna be alright?

Sitä olen itselleni aina jankannut. Kaikki järjestyy kyllä. Kaikki menee hyvin. Mut kuka senkin sitte tietää?   Viime päivinä oon saanut toistella tätä  itselleni tavallista useammin ja Mikkokin on samasta syystä täysin työllistetty. Jonkun pitää takoa mulle koko ajan päähän, että lopeta panikoiminen, lopeta, lopeta. Edelleen oon ihan yhtä innoissani Espanjaan lähdöstä (johon on muuten aikaa päivää alle  neljä viikkoa), uudesta työstä ja kaikesta muustakin ihanasta, mut olishan se nyt liian hienoa jos vaan osais iloita ja ottaa rennosti. Ehei.. Not gonna happen.

Muutama päivä sitten vaan välähti, että mullahan on miljoona asiaa hoidettavana yhden ainoan kuukauden poissaolon vuoksi. Sen lisäks, että pitää järkkäillä lentoja, asumisia ja muita käytännön juttuja Espanjasta, pitää rekrytoida joku hoitamaan posteja, ettei mua kotiin tullessa odota ovimatolla silmitön määrä perintätoimiston kirjeitä, hoitaa koulutehtävät (myöhässä olevat, ajankohtaiset ja tulevat), postittaa läjä papereita ympäriinsä ja juosta hakemassa niihin allekirjoituksia lukemattomalta määrältä ihmisiä, sekä tehdä hullunlailla töitä ja kouluttautua ennen toukokuun alkua. Päässä on vaan yks iso sotku kaikkien papereiden ja sähköpostien kanssa, enkä saa kunnolla  mistään langan päästä kiinni. Sit kun on liian monta asiaa pohdittavana, luovutan ja käperryn peiton alle katsomaan kuus jaksoa Greyn Anatomiaa (jonka jokainen jakso antaa mulle mahdollisuuden olla 40 minuuttia ihan oikea kirurgi). Siinä vasta on hyvä ratkaisu kaikkeen. Erittäin kova kilpailija se on etenkin tenttiin lukemiselle. Kolme tenttiä ennen lähtöä ja missä keskittymiskyky..? Jos näkyy, muhun voi ottaa yhteyttä.

Sitten se ongelmista suurin. Opiskelijaystäväni kiteytti ongelmamme yhteen lauseeseen: Koulunkäynnillä on tapana haitata suuresti harrastus- ja vapaa-ajan toimintaamme. Tuottaa hämmästyttäviä hankaluuksia, kun ei malta pysyä paikallaan ja silti erinäisiin velvollisuuksiin, kuten koulussa ja työssä käymiseen pitää käyttää viikon seitsemästä päivästä vähintään kuusi. Ongelma tulee selkeimmin esille silloin, kun esimerkiksi pitäisi lähteä viikoksi Belgiaan, kuten tein viime viikolla. Tai viideksi päiväksi Lontooseen, niinkuin aijon tehdä kolmen viikon kuluttua. Puhumattakan kuukauden Espanjan reissusta, jonka nyt kaikki tietää olevan täysin velvollisuus, töitähän sinne lähdetään tekemään. Silti joutuu ottamaan ihan selkeän puolustuskannan ja selittelemään tekemisiään. Can you imagine?!

Päänvaivaa on myös alkanut tuottaa mielikuva siitä, millainen harjoittelujaksoni tulee olemaan englannin-/espanjankielisenä. Olen pohtinut hullunlailla asioita, joita pitää laittaa ylös paperille (vielä en ole tehnyt sitäkään), jotta muistan selvittää ne heti alkumetreillä. Eräänä päivänä myös tajusin, että Espanjasta tuskin saa Buranaa tai Panadolia. You know.. Ei siis vain se potilaan hoitaminen vieraalla kielellä, vaan myös lääkkeiden ja instrumenttien nimet. Luojan kiitos a) ulkomailla käytetään paljon lääkeaineiden nimiä, eikä typeriä kauppanimiä, ja b) suomalaiset ovat olleet niin yksinkertaisia, että alan sanasto on hyvin paljon lainattua. Eli kun riittävän pitkään huudan suomeksi niin kyllä joku ajan kanssa ymmärtää.

Ja vielä viimeinen ongelma... Espanjaan lähtee vain kaksi matkalaukkua joista toiseen olettaisin Mikonkin pakkaavan parit bokserit ja sukat. Miten nainen selviää kokonaisesta kuukaudesta yhdellä matkalaukulla? Tai ehkä puolellatoista.. Viikonlopuksikin se tekee jo tiukkaa.  Tässä sitten pohdittavaa neljäksi viikoksi. Raskasta.

Kevennyksenä kuitenkin loppuun jotain kivaa..

Nyt on vielä vähän viileää, mutta ehkä toukokuussa jo tarkenee ;)

Am I too lucky?

Nyt voin tehdä tällaisen fiilispostauksen kun nätisti maltoin eilen pysytellä viime viikonlopun tapahtumissa. Eli nyt tapahtuu kevyt repeäminen JEEEAAJEJEJEJAJJAJEJEEE!! Sori. Tähän on kyllä selitys olemassa.Tämä viikko on tuonut mukanaan niiiin monta kivaa juttua, etten ees tajua miten tällainen on mahdollista. Oon alkanut jo pelätä, että liian hyvästä onnesta rangaistaan pian jotenkin. Mut se olkoon sit sen ajan murhe, nyt aion nauttia tästä kaikesta kivasta kun kerran sitä tarjotaan!

Viikko sinänsä ei ollut muuten mitenkään erityisen ihmeellinen, itse asiassa jopa aika täysi ja rankka. Koulupäivät oli pitkiä kahdeksasta neljään rykäisyjä ja töissäkin oon ollut poikkeuksellisen paljon, neljänä päivänä kuluvalla viikolla. Mut joka päivä aina perjantaihin asti kului sellaisessa jännärifiiliksessä, että perjantaina sen purkauduttua tuntui siltä, että kuusi sataa kiloa painoa olisi tipahtanut harteilta. Vaikka olikin kivasta jännityksestä kysymys, niin toi "mitä jos" -spekulointi alkoi jo olla ahdistavaa.

No mitä sitten tapahtui? Helmikuussa Espanjan visiitillä mieleeni kulkeutui ajatus työssäoppimisjaksosta Fuengirolassa. Heti matkan jälkeen aloin selvitellä asiaa ja sain selville, että Fugessa on yksi suomalainen vanhusten hoivakoti, jossa elämäni ensimmäisen sairaanhoitajakoulun työssäoppimisen tavoitteet olisi voinut täyttyä. Soitin Hoivakoti Helenaan saman tien ja sain huonoja uutisia. Moni muukin suomalainen sairaanhoitaja on ilmeisesti innostunut Espanjan auringosta, koska kaikki työssäoppimispaikat oli ensi syksyyn asti varattuja. Jouduin siis hylkäämään haaveeni - harjoittelu Espanjalaisessa laitoksessa ei tulisi kuuloonkaan, koska minun espanjankielen taidollani ei toivoteta kuin hyvää yötä ja huomenta.

Yritin keksiä uutta ratkaisua haaveeni toteuttamiseen, ja yritin taas.. ja taas. Pää oli aivan tyhjä, lopulta jo tyydyin ajatukseen Tilkan kuntoutussairaalasta ja viileästä toukokuusta. Kunnes yhtenä päivänä, aivan totaalisen kyllästyneenä lumeen ja pakkaseen päätin, että kielitaitoni on sittenkin täysin riittävä englannin kieliseen sairaalamaailmaan ja espanjakin tietysti sujuu siinä sivussa. Laitoin sähköpostia Xanit International Hospital -nimiseen paikkaan, joka sijaitsee pyöräilymatkan päässä Fuengirolasta ja kysyin työssäoppimispaikkaa. Kun postiini ei vastattu puolen vuorokauden kuluessa, soitin perään. Paikka oli minun! Enää oli edessä kaikista hankalin osuus: vakuuta Metropolia siitä, että kolmen kk opiskelun jälkeen olet valmis ulkomaisille kentille. Muutama päivä ja kyynel myöhemmin sain tahtoni läpi, vaikka oikea hakuaika kansainväliseen harjoitteluun oli ollut jo tammikuussa. Hurraa sisukkuus! Perjantaina sain viimeisen siunauksen (ja 24 täytettävää kaavaketta) asialle kansainvälisen vaihdon koordinaattorilta ja elämä oli taas yhtä hymyä.

Alkuviikosta sain myös puhelinsoiton Elixia Itäkeskuksesta, soittivat avoimen hakemukseni perusteella. Käväisin haastattelussa keskiviikkona ja minulle luvattiin paikka samantien, jos vielä saisin hyvän arvion suosittelijalta. Kiitos Anniinalle positiivisista kommenteista, perjantaina varmistui myös uusi työpaikka! Amazing! Facebookissa hehkuttelin myös sitä, että H&M:n paketti tipahti postiluukusta samana perjantaina (kahden päivän toimitusajalla!!) ja hyvää mieltä tuottaa myös Belgian matka, tiistaina lähdetään klo 17.20 Helsinki-Vantaalta hippulat vinkuen.

Ja mitä muuta.. vaikka mitä ihanaa. Yleisesti on niin hyvä fiilis, ettei mitään järkeä :) Enkä voi sanoa, että olen yksin oman onneni seppä. Kyllä tässä on sormet pelissä niin Mikolla kuin Espanja-asioita selvitelleillä opettajilla. Ja uudella työnantajalla.. Ja perheellä. Ja kavereilla. Ja keväällä. Ja ja..

Pikkupiikki loppuun: Äskeiseen viitaten, millä keväällä? Talvihan täällä on!! Espanjassa ei.. dippadaa...