Poika on tullut kotiin

Ensimmäisistä asioista ensimmäinen. Kiitos, ja syvä kumarrus Leijonille!! Vieläkin selkäpiitä pitkin kulkee kylmät väreet, kun palaan viikon takaisiin fiiliksiin yhä uudelleen ja uudelleen. Vaikka Espanjassa ollaankin, ei ollut olo ollenkaan yksinäinen kun 30m2 neljällä näytöllä varustettuun suomalaisbaariin kokoontui valehtelematta useampi sata suomalaista seuraamaan sitä käsittämätöntä ryöpytytystä. Katsomo ylettyi aina pitkälle ravintolan ulkopuolelle asti, kadullakin meteli oli päätä huimaava. Ainoa varjopuoli täällä juhlimisessa oli se, että oli pakko varautua siihen, ettei seuraavan päivän työvuorossa espanjalaiset kollegat välttämättä ymmärrä minkä takia mulla roikkuu silmät poskilla. Suomessa se olis ollut kaikille selvää kysymättäkin. 

Kohta kolme viikkoa on kulunut kuin pikakelauksella. Onneks on vielä toiset saman verran jäljellä. Työharjoittelua yhdeksän päivää ja muutama vapaakin mahtuu vielä ohjelmaan. 9.6 ollaan varattu lennot takaisin Suomeen, yhyy. Kyllä täällä viihtyisi pidempäänkin. En ikävöi kotiin, kouluun tai töihin. Ihmisiä kaipaan tietenkin, mutta onneksi ollaan onnistuttu pitämään yhteyttä ihan mukavasti täältäkin käsin. Jotenkin tänne on onnistunut kotiutumaan turhankin hyvin. Arki on lähtenyt pyörimään, mutta se on aivan erilaista kuin Suomessa. Täällä puhelimella, tietokoneella ja telkkarilla on älyttömän paljon vähäisempi merkitys kuin kotona on tottunut.. sen sijaan ulkona tulee vietettyä paljon aikaa, ja touhuttua yhdessä sellaisia juttuja, mitä ei oo tullut ajatelleeksikaan aikaisemmin. Euran poppoon täällä ollessa käytiin pelaamassa yhdessä jalkapalloa, Mikon kanssa ollaan käyty pelailemassa koripalloa ja juoksemassa mäkiä, rullaluistellaan joka päivä ja ollaan ulkona niin paljon kuin mahdollista. Aamulla ensimmäinen ajatus, ennen kuin silmät edes aukeaa, on se, että millainen sää on. Tavallisesti se on kirkas ja taivas sininen, mutta pari viime päivää ovat olleet vähän sateisia. Eilen iltapäivällä kuitenkin aurinko palasi paahtamaan niskaamme ja tänään on ollut ihan mahtava päivä! Omassa pihassa on uima-allas ja nurmialue, ne taitaa huutaa mun nimeä tänäänkin....

Tänään ohjelmassa muuten on vaan lököttelyä ja formuloita, huomenna palaan taas töiden pariin. Pääsen tutustumaan teho-osastolle! Taitaa olla parempi, että olen tällaisista asioista koululla ihan hiljaa. Opiskeluni ensimmäiseksi harjoitteluksi tää on ollut ihan käsittämätön ja lyön vaikka vetoa, että oon oppinut miljoona kertaa enemmän kuin olisin koskaan voinut oppia samalla jaksolla Suomessa. Täällä saan tehdä sellaisia asioita, jotka oikeasti siintävät koulutuksessani vasta kaukana tulevaisuudessa. Valvonta on tietenkin huolellista, enkä ota mitään riskejä, hölmöillä ei saa. Teen vain asioita, joista tiedän selviytyväni ja jotka täällä on minulle sallittuja. Suomessa vain ollaan naurettavan tiukkoja siitä, mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Siellä keskustelua käydään siitä, saako opiskelija työntään potilaan yksin pyörätuolilla sairaalan siivestä toiseen, vai ei.. haloo. Täällä pääsen osallistumaan potilaan hoitoon lähes yhdenvertaisesti muiden hoitajien kanssa, valvottuna tietenkin. On ollut hieno huomata, että oma asenteeni ja oppimishaluni on tehnyt täällä vaikutuksen, olen saanut positiivista palautetta ja päivä päivältä enemmän vastuuta ja luottamusta osoittavia tehtäviä.

Sairaalan kansainvälinen nimi kyllä on kieltämättä aavistuksen harhaan johtava. Kansainvälisyys kyllä käy ilmi potilaskannasta, mutta se on vähän ylimainostettua jos puhutaan henkilökunnasta. Sairaalasta löytyy suomalaisia kuin neuloja heinäsuovasta. Espanjalaisten englanninkielen taito ei ole kovin kehuttavaa, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Olen onnekkaassa asemassa, koska ohjaajani sattuvat puhumaan kohtalaista englantia ja sen suhteen siis kaikki on mennyt hyvin. Suomalaiset potilaat ovat melkolailla hukassa, jos eivät puhu espanjaa tai englantia, mikä on hyvin tavallista. Täällä päin suomalaiset eivät joudu kovin paljon kieliä käyttämään, Fuengirola ja koko aurinkorannikko on oikea suomalaisten mekka. Olen jo useasti löytänyt itseni tilanteesta, jossa suomalaiset luottavat minuun kuin kallioon ja tukeutuvat apuuni tilanteessa jos toisessakin, vaikka olen vasta se ensimmäisen vuoden harjoittelija, jolla ei ole tietotaitoa tai valtaa edes miljoonasosaa siitä, mitä sairaalan omilla hoitajilla. Pelottavaa, mutta tietyllä tavalla siitä tulee hieno fiilis. Monta kertaa olen tuntenut olevani oikeasti tarpeellinen. Tosin täällä myös hoitajat antavat minun ymmärtää olevani erittäin arvokas apu, mikä on jännittävää.. työharjoittelukokemukseni suomesta ovat lähinnä sen kaltaisia, että mitä enemmän pysyy pois jaloista, sen parempi. Tosin kysymys silloin oli ihan eri alastakin, en osaa sanoa mitä se on hoitoalalla.

Kaksi kokonaista viikkoa on takana ja olen täyttänyt tavoitteet jo kuuhun ja takaisin.. Kliinisen hoitotyön perusteet sisältää suunnilleen aseptisen ja ergonomisen työskentelyn, vitaalielintoimintojen tarkkailun, potilaan hoidon ja lääkehoidon perusteet ja potilaan siirtymisen avustamisen. Nuo asiat sisältävät perusjutut, esimerkiksi ruokailut, pesut, ja esimerkiksi elintoimintojen tarkkailuun vaadittavien toimenpiteiden suorittamisen, kuten verenpaineen mittauksen. Näiden lisäksi olen ottanut verikokeita, kanyloinut, laittanut potilaalle nenämahaletkun ja virtsakatetrin, hoitanut leikkaushaavoja, ottanut EKGn, poistanut tikkejä ja hakasia, hoitanut avanne- ja kauneuskirurgiapotilaita, antanut injektioita, osallistunut lääkkeiden jakoon ja antanut lääkehoitoa monin eri tavoin, sekä mikä hienointa, luonut molemminpuolisia kontakteja potilaisiin niin, että he ovat minuun luottaneet ja antaneet tehdä tämän kaiken, onnistuneesti. Olen niin fiiliksissä, että jokaisen työpäivän jälkeen naama on kuin hangon keksi. Yhtäkään huonoa päivää ei ole ollut, enkä usko, että tuleekaan. Arvostan ohjaajiani ja he arvostavat minua. Homma toimii.

Maustoin tätä nyt muutamalla äidin facebook-kansiosta varastetulla kuvalla, omia ei ole oikeastaan ollenkaan. Ehkä niitä vielä tulee :) Oli huippua Euran poppoon kanssa, kiitos vielä kerran siskolle, Petrille, äidille ja isälle kivasta viikosta. Saatiin nauttia äitienpäivästäkin Espanjan auringon alla! <3

Alive..

..vaikka täällä kuulemmma olikin hetki sitten joku massiivinen maanjäristys? What? Kaverit kyselee, että ootteko hengissä ja me ollaan kysymysmerkin muotoisia. Ihan hyvä kuitenkin selvittää tämä elossaoloasia siitäkin syystä, että on kuitenkin ollut lähellä, etten ole kuollut jännitykseen, kuumuuteen tai sydänpysähdykseen. Mun jalat huutaa hoosiannaa ensimmäisen vajaan viikon jälkeen. Kotimme sijaitsee Los Pacosissa ja aivan sama minne täältä liikkuu, niin on kuin kiipeäisi vuorelle. Työmatka on aivan helvettiä, mennen tullen saa vaan kiivetä (miten se on edes mahdollista?).

Nopea katsaus sairaalaelämään: kaksi päivää ja kymmenen minuuttia harjoittelua takana, ja oon oppinut enemmän kuin koulussa puolessa vuodessa. Olen tehnyt asioita, joita en ikimaailmassa saisi suomessa vielä tehdä. Valvonnan alla tietysti, mutta omin pikku kätösin. Ja kun ottaa huomioon, että harjoittelupäiviä on jäljellä 17/19, uskon, että täältä lähtiessä mulla on melkoiset eväät tulevaisuuteen. Ei ole helppoa ollut kuitenkaan. Maanantaina jännitti niin, etten meinannut pysyä omilla jaloillani. Tiistaina jännitti vielä enemmän. Kasvoja kuumotti ja sydän tykytti, ja herranjumala niitä ekoja verenpaineen mittauksia. Korvissa suhisi niin paljon, etten meinannut kuulla kuin oman jyskyttävän pulssin, oli vaikeaa olla keskittymättä siihen, että oma verenpaine oli varmaan 250/100. Insuliinipistoksissa oli vaikeaa osua potilaan käsivarteen, kun oma käsi tärisi niin kovasti. Ehkä vähän karkeaa ilmaisua, mut ihan oikeesti.. pelotti niin paljon, että hyvä, etten ottanut Mikkoa mukaan tueksi.

Nyttemmin oma pulssi on vihdoin palannut normaaliksi ja kädetkin ovat vakaat. Infoähky sen sijaan on valtaisa. Kuljen töissä pieni lehtiö valkoisen takkini taskussa ja kirjaan sinne asioita, jotta en vain unohda niitä. Päivän jälkeen joudun yleensä palkkaamaan käsialaspesialistin, joka tulkkaa minulle itse kirjaamani asiat. Erinäiset piirustukset ja muut söheröt ovat hyvin jännittäviä toisinaan.. Maanantai oli enemmänkin tutustumispäivä, tiistai ja keskiviikko ensimmäiset kokonaiset työpäivät. Oon ihan fiiliksissä siitä, miten paljon oon jo niiden aikana päässyt tekemään ja näkemään.

Espanjalaiset tavat poikkeaa sairaalamaailmassa (ainakin koulun oppien mukaan) yllättävän vähän. Vertauskohtanani ainoastaan koulussa opetetut asiat, voisin väittää, että esimerkiksi lääkehoito toteutetaan hyvin samanlaisella tavalla. Työskentelyä helpottaa myös samanlaiset kauppanimet kuin suomessa. Jos kauppanimi ei ole sama, on se usein nimetty vaikuttavan lääkeaineen mukaan. Silmä tarkkana pitää kuitenkin olla, kaikki dokumentoidaan espanjan kielellä ja siinä itsellä on vielä lot to learn. Sen sijaan yllättäviä asioita ovat mm. aseptiikka, sen kanssa ollaan kyllä tarkkoja, mutta ei likimainkaan samalla tavalla kuin Suomessa, jossa ollaan suorastaan hysteerisiä. Yllättynyt olin myös hoitohenkilökunnan määrästä. Toki se varmasti suomessakin vaihtelee sairaalasta ja osastosta riippuen, mutta jos 30 huonetta, eli 30 potilasta kohtaan on osastolla vähintään 9 hoitajaa, muutama lähihoitaja, sekä 2-4 lääkäriä, on mielestäni se aika ruhtinaalista. Sairaala on muutenkin aika high level, oon luullut, että tällaisia on vaan Greyn Anatomiassa ;) Ja pakko sanoa, että töihin menoon antaa kummasti potkua se, että sinne saa joka aamu kulkea merenrannan vierustaa ja palmuilla reunustettuja katuja pitkin.

Ensimmäinen viikko Espanjassa on vierähtänyt älyttömän nopeesti. Vanhemmat, sisko ja siskon poikaystävä on ollut meidän seurana ja tänään vähän apeana tajusin, että he lähtevät perjantaiaamulla Suomeen. Onneks Mikko on täällä mukana, ilman sitä mä olisin jo kuollut stressiin ja ties mihin muuhun. Lämmin kainalo illalla lämmittää mukavasti myös mieltä.

Nettiä meillä ei oo kotona, joten nämä postaukset tulee satunnaisin väliajoin, ja ne saattaa loppua kuin seinään, aivan kuten tämäkin. Nyt pitää lähteä kotiin sulattelemaan infoähkyä. Pari työpäivää jäjellä, sitten rentouttava viikonloppu auringon alla.

Hyvää yötä!