Stories from jail

Muutamia kuultiin eilen. Käytiin tutustumassa Kakolan vankilaan, virallisemmin Turun vankilaan tai nykyään Lounais-Suomen vankilaan. Kakolanmäen tilukset poistettiin vankilakäytöstä vuonna 2007 ja Lounais-Suomen vankila muutti Saramäkeen. Tänä kesänä Kakolassa järjestetään viimeistä kertaa turistikierroksia. Kierros kesti kaksi tuntia ja maksoi 20€. Kelpo summa, jolle sai parituntisen aikana vastinetta. Kierros oli hirmu mielenkiintoinen!

Kakolanrinteellä tilukset oli yllättävänkin viihtyisät. Piha-alueella oli virkistysalue, "Kakolan riviera", josta löytyi mm. jalkapallokentäksi täydellinen nurmialue ja pieni lampi. Lisäksi pihalta löytyi verkolla varustettuja pelikenttiä sekä ulkosauna. Nykyään piha on jo vähän rehevöitynyt ja ränsistynyt, mutta kaunis kuitenkin. Mutta kuten aina, kolikolla on myös kääntöpuoli. Muutaman neliömetrin kokoiset aidatut ulkoilualueet olivat erityisen vaarallisille vangeille tai niille, jotka pelkäsivät muita vankeja. Ulkoilumahdollisuus oli tunnin päivässä, viikonloppuisin kaksi. Tämä aika kulutettiin joko kävelemällä merkittyä ympyrää tai treenaamalla laitteilla, joita pihassa oli muutama. Saunassa käytiin kerran viikossa ja se olikin miesten ainoa peseytymismahdollisuus (jos ei lasketa mukaan niitä onnekkaita, jotka ansaitulla luottamuksella pääsivät aamuvarhain lämmittämään keittiölle puurovettä tuhansien litrojen saaveissa, joissa näppärimmät kaverit ottivat kylvyn joka aamu vuosien ajan ennen kuin jäivät kiinni!). Tarinoita kuunnellessa käy mieleen, ettei kauniit tilukset välttämättä olleet avain onneen. Vankilarakennus on muuten täysin "kakoliitista" vankien itse rakentama. Pilkullinen harmaa graniitti on Kakolan rinteiltä louhittua, tästä siis on nimitys peräisin.

Painunut polku näkyy edelleen.

Sisälle päästyä mielikuva oli jälleen ristiriitainen. Mennessä puhuttiin pahojen poikien paikasta, siitä, johon vietiin ne kaikkein vaarallisimmat tyypit. Odotin näkeväni rivitolkulla kaltereita ja vähintään veriroiskeita seinillä. Kuitenkin ensivaikutelma oli täysin erilainen. Olen varmaan katsellut liikaa jenkkisarjoja, mietin.

Todellisuus kuitenkin paljastui vasta tarinoiden myötä. Kertomusten jälkeen oli helpompaa nähdä kokonaisuus, kuvitella elämää muurien sisäpuolella. Tarinat keskittyivät tunnettuihin vankeihin, mm. Nikita Fouganthine (ent. Juha Valjakkala), Reijo Hammar, Jarmo "kanaali" Koskinen ja Matti Haapoja vilahtelivat puheissa. Jokaisen tarinassa toistui samat asiat, törkeitä pahoinpitelyjä, tappoja, tapon yrityksiä, aseellisia ryöstöjä, huumausainerikoksia.. Vankilassakin miehet yrittivät saada toisiaan päiviltä mitä moninaisimmin keinoin. Matti Haapoja keräsi villasukkia ja päätti itse päivänsä vuonna 1895 sitomalla lopulta sukkien langoista köyden ja hirttämällä itsensä selliin numero 24. Kakolaa kutsuttiin aikoinaan 1980-luvulla myös pakolaksi, koska se vuosi kuin seula. Sittemmin turvajärjestelyitä parannettiin ja rakenteita muutettiin vankilakäyttöön sopivammiksi.

Tästä se Hammar livahti aikoinaan.

Ja tätä kautta Fouganthine yritti pakoon, onnistumatta. 

Kanttiini

Pikkuhiljaa kierroksen aikana alkoi myös paljastua niitä piirteitä, jota vankilalta odotin. Käytävät ja sellit muuttuivat ankeammiksi, ovet pitävämmiksi ja olot kaikin puolin kurjemmiksi. 

                          

Selleistä vain muutama oli museoitu, eli säilytetty kalusteineen kaikkineen. Suurimmaksi osaksi sellit oli tyhjiä, kalusteet niistä huutokaupattiin kun vankila suljettiin. Seiniltä kuitenkin löytyy edelleen julisteita, tyttöjen kuvia, maisemia, erilaisia piirustuksia ja aivan loputon määrä kirjoituksia. 

Ei ollut toisissa selleissä liikaa tilaa.

Kuvia voisin laittaa vielä kymmeniä, mutta en viitsi tukkia yhteyksiä niillä, käykää sen sijaan itse katsomassa mitä kaikkea kiven sisästä löytyy. Kierroksia järjestetään vielä 27.8 asti!

Kakolan kierroksen jälkeen käytiin vielä Mikon, äidin ja isän kanssa Rossossa ja naurettiin itsemme kipeäksi kun ei mennyt ihan homma putkeen siellä. Syötiin kyllä hyvät ruuat after all, ja vielä ilmaiset jälkkäritkin. Muusin tilalla oli ranskalaisia ja lopulta muusin joukossa ranskalaisia. Hyvitysjälkkäriin tuli väärä kastike jne. Meidän huumori riitti, mutta tarjoilijatyttö alkoi olla hermona kun samantyyppisiä virheitä oli useammassakin pöydässä.. mikä lie sekoittanut työntekijät noin pahasti. Mut kivaa oli!  :)

Makeaa mahan täydeltä

Kirjaimellisesti. Vatsa on niin täynnä vohveleita, ettei tarvii viikkoon syödä mitään! Oli pakko tehdä palkinnoksi jotain herkkua, kun ensin käytin aurinkoisen vapaapäivän suursiivon suorittamiseen. Nyt on hyvä mieli kuitenkin ku koti taas kiiltää. Nyt omistan pienen hetken tälle ja sen jälkeen kömmin vällyjen väliin (Voi eiii! Nyt tajusin, että puhtaat petivaatteet puuttuu vielä! Luulin jo työn olevan ohi.) ahmimaan lisää Greyn Anatomiaa. Selitän mielettömät maratonini sillä, että kun katson niitä nyt yhtäjaksoisesti kuin hullu, on urakka nopeasti ohi ja voin taas muutaman päivän päästä jatkaa normaalia elämää ilman neljätuntisia saippuasarjasessioita. Onneks kuitenkin Mikkokin on vähän koukussa niihin, etten oo ainoa hullu täällä.

Huomenna olis vielä toinen vapaa edessä ja Turkuun  aiotaan suunnata. Kakolan kierros järjestetään tänä vuonna viimeistä kertaa ja kyllähän siellä pitää käydä kurkistamassa. Paikka ei varmaan herätä hilpeyttä, vaikka se vankilakäytöstä suljettiinkin jo 2007.. Intouduin googlettamaan aiheesta hetki sitten ja päädyin lopulta murha.info -sivustolle, joka on niin jumalattoman addiktoiva kaikessa kaameudessaan, että se päihittää jopa melkein Greyn Anatomian. Ja vie takuuvarmasti yöunet.

Tästä päästäänkin hyvin aasinsiltaa meidän juhannuksen tapahtumiin. 

Pitänee mainita, että vaikka näitä kuvia katsoessa kaikki hälytyskellot alkaa huutamaan täysiä, mitään pahaa ei oikeasti tapahtunut :D Ammunta valittiin äänin 10-0 yhdeksi mökkiolympialajiksi ja aluksi pelkäsin pitää koko kapistusta kädessä kun ajattelin, että mun tuurilla kudit ampuukin väärään suuntaan tai jotain, menetän näköni ja ammun kaveria ilmakiväärillä. Kävi kuitenkin ilmi, että, vaatimattomasti, olen luonnonlahjakkuus. No can do. Tölkit lenteli muurilta naps naps vaan. Parikilpailun johdossa ammunnan ja tikanheiton jälkeen oltiin tasapisteillä sekä minä parini kanssa, että Mikko oman parinsa kanssa. Ollaan niin lyömättömiä. Harmi, että unohdettiin jatkaa olympialaisia lauantaina mölkyllä ja munanheitolla, niinpä kokonaistulosta ei saatu koskaan tietää. Tässä talossa siis määrätään kaapin paikka edelleen yhteistuumin!

Ei näytä enää ollenkaan niin pelottavalta. Ei huuda hälytyskellot, ei.

Juhannus oli kaikin puolin onnistunut ja aivan mahtava, just sellainen mitä kaipasin. Kymmenen henkeä ja boombox piti huolen siitä, että mökkinaapurit ihan siellä järven toisella puolellakin varmasti olivat väkisin tai vapaaehtoisesti hengessä mukana. Ruokaa oli ainakin viisinkertainen määrä tarvittavaan verrattuna, juomaa oli riittävästi, musiikkia laidasta laitaan, aamusta aamuun. Jo ylempänä mainitut mökkiolympialaiset saatiin ainakin hyvään alkuun ja muutenkin tuli kamalasti urheiltua, frisbeen kanssa muun muassa. Saunasta juostiin uimaan ja uimasta taas saunaan kerta toisen jälkeen. Turhat sievistelyt jätettiin sikseen, vaikka porukka olikin osin toisilleen tuntematonta. Alusta asti oli selvää, että kasassa on älyttömän hyviä tyyppejä ja fiilis oli kuin oltaisi tunnettu pidempäänkin. 

Yhtä monta tyyliä kuin ampujaa.

En tiedä mikä oli juhannuksen paras osa, mutta sauna ja lettuhetki noin klo 02.00 lauantaiyöstä menee ainakin aika kärkeen. Lujaa perässä tulee kuitenkin myös lauantain Alias jota päädyttiin pelaamaan kun ulkona  alkoi kunnon kaatosade. En tiedä mitä hemmettiä tapahtui, mut mun vatsalihakset on naurusta vieläkin kipeet! Välillä peli meinas kuitenkin mennä vakavaksi, kilpailuhenkiset ihmiset erottuivat hällä väliä -tyypeistä ja nappuloiden siirtämisestä oltiin tarkkaakin tarkempia. Joka kierroksella kuitenkin tuli jonkun suusta jotain niin älytöntä, että jokaiselta tuli kunnon huutonaurua. Listaykköseksi pääsi muun muassa selitykset, joissa selitettävä sana oli joko verbi, tai ehkä adjektiivi, se liittyy koiriin, joskus myös ihmisiin, kestää vain hetken.. tai hetkinen. Unohdetaan nämä otetaan uusi katsantokanta.. keskitytään miettimään sienestystä. Kävi myös ilmi, että pohjanmaalla erittäin suosittu urheilulaji on puukkohippa. Huoh, hengitän taas nauramisen välissä ja siirryn pikkuhiljaa pois koneen ääreltä. Paitsi pakko vielä mainita, että me Mikon kanssa voitettiin aliasturnaus, high five! Kiitos jokaiselle mahtavan juhannuksen tehneelle!

Asiaa tuntuu olevan..?

Vielä loppukevennykseksi laitan kuvan tuliaisesta, jonka Mikko toi mulle Maranellosta ;) Eiku..

London pics

Sit säästin loppuun tän parhaan:

      Mitä tästä voi päätellä? Anna siskolle ja poikaystävälle ruokaa.. ajoissa.                                      

Turning wild

Oh my, en kestä itseäni.. tuottaa aivan suunnatonta tuskaa suunnata huomio tänne, kun kaks seasonia Greyn Anatomiaa odottaa katsomistaan. Sarja täyttää niin tiedonjanoa kuin uteliaisuuttakin, onko mitään parempaa kuin hyvä sairaalasarja yhdistettynä kauniiden naisten ja komeiden miesten suhdekiemuroihin? I don´t think so.

Yritän nyt bygätä kasaan kuitenkin jonkinlaisen postauksen, jonka jälkeen voin jälleen kädet täristen palata elämänveteni lähteelle (=telkkarin ääreen).

Ylitettiin itsemme käymällä viime viikolla kauheen paljon ulkona. Keskiviikkona Le Bonkissa oli Arttu Wiskarin levynjulkkarikeikka, torstaina käytiin leffassa ja vaivauduttiin Flamingon sijaan ihan tonne keskustaan asti. Perjantai sitten räjäytti pankin, ja taivaan. Puoli vuotta sitten maksettu 140€ lipuista Bon Jovin keikalle tuli kyllä monin kerroin takaisin. Kaksi ja puoli tuntia kestävä setti antoi vastinetta rahoille, vaikka sään herra ei ollutkaan meidän puolella. Vettä tuli ku aisaa, sade alkoi sopivasti muutamaa minuuttia ennen keikan alkua ja jatkui tasaisena ihan loppuun asti. Luoja, en oo koskaan seisonut vapaaehtoisesti noin pitkää yhtämittaista jaksoa tollasessa sateessa mikä perjantaina tuli alas.. Olisin yhtä hyvin voinut käydä vaatteet päällä suihkussa ja lopputulos olis ollut sama. Keikan aikana ei sitä edes jaksanut huomata, sen jälkeen sitäkin enemmän. Ai että teki sauna hyvää kotiin tullessa kun varpaissa ei ollut enää tuntoa! Anyway, BJ oli aivan mielettömän mahtava, biisejä tuli sopivassa suhteessa uutta ja vanhaa, vaikka mun mielipide onkin se, että vanhaa olis saanut tulla enemmänkin. Ihan pelkästään siitä syystä, etten mä joka kerta olis kameran ohi lipuessa joutunut häpeämään kun en osannut sanoja ulkoa, suu liikkui kyllä mutta väärään tahtiin. Mutta kuten sanottu, kiitos Bon Jovi, kiitos kaatosade. Mahtava ilta!

Lauantaina päätettiin vielä jatkaa tätä hulluttelua (ahaha) ja lähdettiin taas leffaan, tällä kertaa käytiin katsomassa The Hangover 2, joka ei pettänyt odotuksia. Say what you want, mun mielestä se oli aivan yhtä hyvä kuin edeltäjänsäkin, toisin kuin esimerkiksi Potc part jotakin, joka siis oli torstain ohjelmassa. Merirosvoleffakin oli jälleen hyvin tehty, hauska ja Jack Sparrow tapansa mukaan mahtava. Mut leffa kokonaisuutena oli mun mielestä vaan ihan kiva. Perus jatko-osa. Ainahan ne menee huonompaan.. Paitsi Hangover. Huutonaurua! Mikähän siinä muuten on, että me Mikon kanssa ollaan ihan älyttömän surkeita olemaan elokuvateatterilla ajoissa? En muista kertaakaan, että oltais rauhassa ehditty valita herkut, limut ja popcornit. Aina juostaan saliin siinä kohtaa kun mainokset jo pyörii hyvää vauhtia.

Tää viikko tuntuu vähän edellistä vaikeammalta, mä kun en tunne oloani mitä freesimmäksi aikaisin aamulla. Aamuvuoroviikko siis, joka myös pakottaa mut viimeaikaisten tapojeni vastaisesti nukkumaan ihmisten aikaan.  Huomenna poikkeuksellisesti iltavuoro (menen töihin kun ehdin -vuoro), koska lähden aamulla hakemaan Mikkoa Tampereelta. Hetken olen jo pelännyt, että se jääkin sille tielle.. Maranello = autourheiluhullun Disney land. Puheluiden perusteella voisi kuvitella, ettei tää tule enää kotiin. Työvuoroista lisää sen verran, että koska en ole ollut viime kuussa lyömässä nyrkkiä pöytään kun työvuorolistoja on tehty, olen koko juhannuksen töissä. Tai lauantaina ei onneksi myydä liittymiä, mutta muut päivät ihan iloisesti. Niinpä kovin pitkälle ei auta karata. Juhannussuunnitelmat on kyllä lyöty lukkoon. Ollaan menossa mökille. En tiedä minne, enkä kenen kanssa. Elämä on. Hauska porukka varmasti ja ainakin meitä on niin paljon, että saadaan naapureita häiritsevä meteli aikaiseksi.

Heräsin viime perjantaina noin klo 07.15 puhelinsoittoon. Mirka se siellä soitteli ja mä jo hetken ajattelin, et eikö se todellakaan oo 16 vuodessa oppinut tuntemaan isosiskoaan sen vertaa, että tietäisi mun todellakin nukkuvan tohon aikaan aamulla. Kunnes mulle yhtäkkiä välähti, että jumpe! Täähän on se päivä, kun pääsykokeiden tulokset ja kouluun sisään päässeet julkistetaan. Hapuilin sitten paniikissa puhelinta yöpöydältä, kun tajusin, ettei se olekaan herätyskello vaan se soi, ihan oikeasti. Ehdin juuri vastata ja kuulin Mirkan kuusi pykälää normaalia kimeämmän äänen kysyvän, että nukunko? En... en nuku enää. Äänestä päättelin, että siskosta tulee syksyllä lähihoitajaopiskelija, aistin sen korvasta korvaan ulottuvan hymyn monen sadan kilometrin takaa, puhelimen läpi. Äkkiä olinkin aivan hereillä, iloinen ja onnellinen Mirkan puolesta. :)  Ihan mahtavaa, onnea rakas sisko!! <3 Nyt on sitten viimeinenkin tästä perheestä sinetöity hoitoalalle. Kyllä me sitten ollaan hyviä ihmisiä ;)

Prácticas en Xanit - ¿por qué y como? Osa 3/3

Harjoittelun kolmannella viikolla myös huomasin, että zombiesta oli kuoriutunut ystävällinen ja avulias hoitaja, jonka kanssa loppujen lopuksi eniten tein töitä yhdessä. Tyttö antoi minulle rohkeasti itsenäisiä työtehtäviä, mutta hoiti ohjaajan työnsä vastuuntuntoisesti. Hänen ansiostaan opin paljon uutta. Arvostan suunnattomasti sitä ennakkoluulottomuutta, joka rohkaisi minua työntämään nenäni uusiin tilanteisiin. Pelko, jännitys ja epävarmuus karisivat pikkuhiljaa harjoittelun myötä. Oli hiljalleen helppo luottaa itseensä, kun näki muidenkin tekevän niin.

Kolmannella viikolla myös potilaat olivat jo oppineet tuntemaan minut ja kotiin päästessään kävivät tervehtimässä muiden hoitajien lisäksi myös minua, kiittämässä ja toivottamassa onnea ja menestystä. Osaston kahvihuoneeseen ilmestyi jatkuvasti kiitoskortteja, kakkuja ja konvehteja, Xanitissa todella hoidettiin potilaita parhaimmalla mahdollisella tavalla. Mahtavan henkilökunnan lisäksi jo sairaala itsessään oli kuin viiden tähden hotelli. Osastomme kolmestakymmenestä huoneesta viisi luokiteltiin sviiteiksi. "Suite" piti sisällään kaksi huonetta, joista toinen oli tavallisen sairaalahuoneen näköinen, toinen ns. olohuone.  Sviiteissä oli myös suunnilleen pienen yksiön kokoinen kylpyhuone ammeineen. Myös omaisille tuotiin kylpytakit ja aamutossut. Paikallisiin tapoihin kuuluu, että yksi lähiomainen on paikalla jatkuvasti. Kukaan potilaista ei vietä yötä yksin sairaalassa. Hoitajille pitää ilmoittaa, jos jonakin ajanjaksona huoneessa ei ole potilaan omaista paikalla.

Oli mukavaa työskennellä, kun olin oppinut osaston rutiinit ja työtavat. Jokainen työvuoro alkoi lääkkeiden jaolla, sitä seurasi verenpaineen ja lämmön mittaus. Tällä kierroksella yleensä käytiin potilaan kanssa läpi mahdolliset olotilan muutokset, potilaan omat tuntemukset yön jälkeen, säätilat, unet ja muut tärkeät kuulumiset. Kierroksen sato kirjattiin sähköiseen järjestelmään, jonka käyttö, kuten aiemminkin mainitsin, ei ollut kielen vuoksi mitenkään helpointa mahdollista, mutta onnistui after all. Näiden jälkeen käytiin läpi potilaat, joilla oli leikkaushaava, kanyyli tai muu, joka vaati puhdistusta ja siteiden vaihtoa. Samalla kertaa otettiin esimerkiksi lääkärin määräämät verikokeet. Ennen puolta päivää valmisteltiin lääkkeet, jotka jaettiin kahdeltatoista. Lääkkeiden jaon jälkeen jatkui vielä yleensä tämä siteidenvaihtorumba, jonka jälkeen osasto hiljenee pariksi tunniksi ennen klo 16 lääkkeiden jakoa. Näiden rutiininomaisten toimenpiteiden välissä luonnollisesti hoidettiin potilaiden akuutteja ja ajankohtaisia tarpeita, lääkärin määräämiä toimenpiteitä ja tietenkin ruokailut. Xanitissa ruokailussa avustamisen, petien sijaamisen ja potilaan yleisen avustamisen hoitaa ainoastaan lähihoitajat ja sairaala-apulaiset. Potilaan avustamiseen WC:hen hälytetään yleensä erikseen miespuolinen sairaala-apulainen,  nuoret sairaanhoitajatytöt eivät tee raskaita siirtoja juuri ollenkaan. Itse olin lähihoitajien mukana myös petien sijaamisessa ja ruokailuissa, jotta sain harjoitusta niistäkin. Tässä kohtaa voisin mainita mielenkiintoisen yksityiskohdan: sairaalan hoitohenkilöstö oli mielestäni hämmästyttävän nuorta, osastolla ei työskennellyt varmasti yhtäkään yli 27-vuotiasta sairaanhoitajaa, joista vain yksi oli miespuolinen. Suuri osa oli vielä reilusti nuorempia. Kuitenkin heillä oli jo hämmästyttävän pitkä työkokemus ja vankka ammattitaito.

Neljännellä viikolla, aivan viimeisinä työpäivinä löysin itsestäni ensimmäistä kertaa sen heikon kohdan, jonka löytymistä olen jo etukäteen pelännytkin. Olin avustajana hieman epämiellyttävän näköisessä hoitotilanteessa, jonka jälkeen löysin itseni kahvihuoneesta jalat koholla, hiestä märkänä ja pää pyörällä! Huomasin kesken kaiken, että nyt tuntuu vähän siltä, että on parempi katsella seinille vähän aikaa. Uteliaisuus kuitenkin voitti ja huomasin taas tuijottavani silmiä räpsäyttämättä tilannetta, jossa ikävästi tulehtunutta vatsan leikkaushaavaa avataan, puhdistetaan, rutistellaan ja jonka sisään puristetaan betadinea ruiskullinen toisen perään. Huomaamattani päästin ajatukseni karkaamaan, mietin, miltä toimenpide potilaasta tuntuu, miten kivuliasta se on ja miten ilkeältä se näyttääkään..... miten potilas kiemurtelee ja vaikeroi kivusta. Huh. Taas pyörryttää. Katselin taas seinille ja päätin, etten vilkaisekaan enää. Yritin ajatella kivoja kukkaniittyjä mutta oli jo liian myöhäistä. Tajusin, että korvissani humisee, enkä kuule enää puhetta. Silmissä pimenee, en näe enää huoneessa liikkuvia henkilöitä. Ymmärsin kuitenkin toistaiseksi seisovani vielä omilla jaloillani ja lähdin seiniä pitkin huoneen wc-tiloihin lähes kaataen roskiksen mennessäni. Taistelin pyörtymistä vastaan ja yritin selvittää pääni siinä onnistumatta. Seuraavaksi muistan hoitajan todenneen puoliksi hymyillen, että on vähän väri paennut kasvoilta. Olen kahvihuoneessa, jalat koholla. Huomaan työtakkini olevan läpimärkä, ihon kylmä ja hiestä kostea. Kädet tärisevät. Oh my..... Kymmenen minuutin päästä kaikki oli taas kunnossa. Seuraavana päivänä menin uudelleen mukaan samaan hoitotilanteeseen, eikä tällaisesta episodista ollut merkkiäkään. Kerta riitti.

Viikon lähentyessä loppua, alkoi haikea olo iskeä. Neljä viikkoa oli kulunut mielettömän lujaa ja mä olisin vielä ollut valmis jäämään ainakin toiseksi kuukaudeksi. Pikkuhiljaa loppuviikosta jouduin jo hyvästelemään hoitajia,  joiden kanssa tein viimeisen vuoron. Sain harjoittelusta palkaksi miljoona kiitosta ja lopulta kiitettävän arvioinnin. Perjantaina 5.6 päätin harjoittelujaksoni Xanitissa klo 15.00, poistuin jättäen jälkeeni kiitoskortin, mansikkakakun ja myöskin miljoona kiitosta. Olin saanut kaiken mitä tulin hakemaan ja paljon enemmän. 

Harjoittelujaksollani tutustuin myös suomalaisiin, joiden kanssa olen pitänyt yhteyttä vielä jakson jälkeen ja uskon, että näin tulee olemaan jatkossakin. Sen lisäksi, että sain siis harjoittelujakson myötä mielenkiintoisen työtarjouksen, sain uusia ystäviä, niin suomalaisia, kuin espanjalaisiakin. En osaa mainita yhtäkään asiaa, joka saisi minut valitsemaan toisin tämän harjoittelun suhteen, vaikka moni, itseni mukaan lukien, piti minua sinne lähtiessä hulluna. Olen jokaisesta hetkestä iloinen, kiitollinen tämän mahdollistaneille ihmisille, sekä ylpeä siitä, että itsestäni löytyi rohkeutta toteuttaa tämä. Ensi syksynä edessä on seuraava seitsemän viikon pituinen sisätautien harjoittelujakso, jonka aion maltillisesti suorittaa Helsingissä, Laakson sairaalan osasto kahdeksalla. Katsotaan sitten taas myöhemmin mitä jännittävää tai hullua keksin pääni menoksi. Luulen, että jännitystä on ihan riittävästi tässäkin tulevassa!

Prácticas en Xanit - ¿por qué y como? Osa 2/3

Ja tarina saa jatkoa.

Vähän aikaa hämmästeltyäni ylipäätään koko kysymystä, että millä osastolla haluaisin työskennellä, sain suuni auki kertoakseni, että ensimmäisellä jaksollani minun olisi tarkoitus olla pitkäaikaisosastolla tekemässä ihan perusjuttuja, eikä toden totta ensi- tai tehohoidossa. Uteliaisuus kuitenkin oli sen verran niskan päällä, että sovin ohjaajani kanssa olevani suurimman osan ajasta pitkäaikaisosastolla, mutta sen lisäksi ehkä joitakin päiviä tutustumassa teho-osastoon.

Maanantai-iltana oli sitten uudelleen edessä se mieletön jännitys, jonka ajattelin helpottavan ensimmäisen työpäivän jälkeen. Näin varmasti olisikin, mutta 20 minuutin pikatutustuminen ei oikein ole luettavissa työpäiväksi, vaan se olisikin edessä vasta seuraavana päivänä. Levottomien yöunien jälkeen lähdin taas tiistai-aamuna klo 07.00 suunnistamaan kohti Benalmadenaa ja Xanitia. Sairaalaan päästessäni olin jo autuaasti unohtanut pukuhuoneiden sijainnin ja jännitykseltäni en kehdannut edes puhua kenellekään kun pelkäsin änkyttäväni. Painelin siis reppu selässä vaihtamaan vaatteita ensimmäiseen vastaan tulevaan naistenhuoneeseen, jossa juuri ja juuri mahtui kääntymään.

Kerättyäni rohkeutta seuraavat 15 minuuttia sain vihdoin pakotettua jalkani liikkeelle ja siirryin täristen kerrosta ylemmäs omalle osastolleni. Yövuoro oli vielä paikalla ja he ystävällisesti ensin tervehdittyään totesivat, ettei heistä ole mulle mitään apua, koska lähtevät juuri kotiin. Osa ei edes puhunut englantia. Aamuvuoron saapuessa mittailin ihmisiä päästä varpaisiin ja yritin tulkita kuka heistä on helposti lähestyttävin. Hetken mittailujen jälkeen osastolle lipui tumman espanjalaistytön olemuksen ottanut zombie, joka kurkku käheänä tervehti mua, lysähti tuoliin ja jäi käsiensä päälle pöydän ääreen makaamaan. Seisoin vieressä, tuijotin ikkunasta taivasta, pyörittelin peukaloita, kaivelin taskuja... jos söisin kynsiä, niistä ei olis ollut mitään jäljellä. Kuulin melkein kellon tikityksen ja hikoillen mietin, koska tää tilanne raukeais jotenkin. Tyttö oli jollakin tapaa vähän pelottava, enkä oikein tiennyt miten mun olis pitänyt suhteutua tähän aamuäreyteen. Yövuorosta lähtevä hoitaja ilmeisesti aisti mun tuskan ja totesi: "Her name is Maria. She´s always like that in the mornings, don´t worry.. she will be better". Okei, huokaisin ja mietin, ettei siis tytön venähtänyt ilme ainakaan kai johtunut siitä, että osastolle tuli joku opiskelija taas pyörimään jalkoihin.

Mun ihan ensimmäinen tehtävä oli mitata verenpaine kaikilta osaston asukkailta, joita sinä päivänä oli 24. Aikaa kului itse mittausta huomattavasti enemmän siihen, että jokaiselle potilaalle sain erikseen selittää, miksi en osannut vastata heidän kaikkiin kysymyksiin, mistä olen kotoisin kun en puhu espanjaa, millainen sää Suomessa on ja miten kauan aion viipyä Espanjassa ja mitä nähtävyyksiä olen käynyt katsomassa. Vastauksena vastauksilleni sain hyvin useaan otteeseen tiivistetyn mielikuvituskierroksen Aurinkorannikolla, tarkat kuvaukset siitä, millaisia paikkoja lähistöllä on ja missä kannattaa käydä. Näitä matkaoppaita löytyi suunnilleen joka toisesta huoneesta, joten voitte kuvitella miten kauan kierrokseni kesti kun en kenellekään tohtinut sanoa, että teen ihan oikeaa työtä ja nyt on pakko mennä. Mun maineeni kiiri, musta tuli potilaiden silmissä se ihana tyttö, joka aina jää juttelemaan, joka aina hymyilee ja jolla on lämmin sydän. Olen siitä statuksesta iloinen ja ylpeä, ja toivon, etten tulevaisuudessakaan huomaamattani uhraa omaa persoonaa ja sydämelisyyttä kiireen alle.

Ensimmäinen päivä hurahti ohi niin lujaa, että olisin mielelläni jäänyt vielä iltavuoroonkin. Oli hirvittävän jännää päästä heti ensimmäisenä päivänä seuraamaan toinen toistaan mielenkiintoisempia hoitotilanteita. Minut pyydettiin aina mukaan kun jotakin tapahtui, eikä potilaillakaan tuntunut olevan mitään sitä vastaan, että opiskelija pällistelee vieressä. Päin vastoin he toivottelivat tsemppiä jaksolleni ja kannustivat joka päivä eteenpäin, antoivat palautetta ja rohkaisivat minua erilaisissa tilanteissa. Se tuntui tosi hämmästyttävältä, mulle kun on aina vaan puhuttu niistä kärttyisistä mummoista ja papoista jotka huiskii kävelykepillä mennen tullen ja palatessa. Mitään sinne päinkään en tavannut koko jaksoni aikana. Minulta vaan kyseltiin että kuinka voin ja miten menee, vaikka kaiken järjen mukaan hoitajana minä olen se, jonka nuo kysymykset kuuluu esittää.

Ensimmäisen päivän jännittäviin juttuihin lukeutui vielä hetki, kun multa kysyttiin, että oonko koskaan ottanut potilaalta verikoetta? Verikoetta? No en todellakaan. "nau ju du it". Ensimmäiset päivät olivat muutenkin aivan mielettömiä, viidentenä päivänä äitikin oli jo varma, että ottaen huomioon alkuviikon tahdin, oon varmasti tänä päivänä tehnyt jo aivoleikkauksen. Itselläkin fiilis oli samanmoinen. Siis kuin aivokirurgilla. Mulle ne jutut oli isoja, tietty ulkopuolisen on helppo nauraa, että pienet on ilot. Niin onkin! Mulle oli aivan mahtava hetki jopa se, kun vedin ensimmäistä kertaa hoitajan asun päälle. Se tuntui sellaiselta puuttuvalta palalta, mitä olin pitkään etsinyt. Varmaan samalta, kun Harry Potterille tuntui feniksin sulka taikasauvassa siellä Ollivandersilla.

Ensimmäiset kaksi viikkoa tuntui kahdelta päivältä. Olin vasta ehtinyt tutustua osaston henkilökuntaan ja löytämään rutineeja työhöni, kun jo tajusin, että puolet ajasta on takana. Työvuoroista sen verran, että Xanitissa hoitajat työskentelevät vain kahdessa vuorossa, aina kahdeksasta kahdeksaan aamu- tai yövuorossa. Molemmille vuoroille on omat tekijänsä, yövuoro on aina yövuoro ja aamuvuorossa samoin. En tiedä onko tämä Espanjassa yleinen tapa, vai vain ainoastaan tämän sairaalan. Kesti siis useamman päivän, että olin tavannut kaikki aamuvuoroa tekevät hoitajat, yövuorolaiset jäivät vieraiksi lukuunottamatta nopeita tervehdyksiä aamuisin vaihdon aikaan. Itse työskentelin ainoastaan aamuvuorossa. Teoriassa vuoroni oli 8-16:00, mutta hyvin useasti minut passitettiin nauttimaan auringosta jo aikaisemmin, koska iltapäivällä kahden jälkeen osasto hiljenee muutamaksi tunniksi niin, ettei tekemistä juuri ole.

Käytännön tietoa: tähän asti tekemieni tiedustelujen mukaan sairaanhoitajan palkka Espanjassa on yllättävän korkea maan muuhun palkkatasoon verrattuna. Siinä kun kaupan kassa tienaa arviolta 800-900 euroa kuukaudessa, saattaa sairaanhoitajan tienestit olla jopa 1800 euroa kuukaudessa, joka paikalliseen hintatasoon nähden on älyttömästi. Haarukka kuitenkin vaihtelee suuresti, enkä esimerkiksi tiedä millaisia palkkaeroja julkisen ja yksityisen puolen palkoissa on, varmaan suuriakin. Huonoimmillaan olen kuullut sairaanhoitajan palkan olevan 950€ korvilla / kk. Nämä summat ovat nettotuloja, Espanjassa monet eivät edes tuntuneet tietävän mitä bruttotulot tarkoittaa, saatika, että tietäisivät paljonko maksavat veroja ja paljonko omat bruttotulot ovat.

Harjoitteluni kolmannella viikolla olin saanut langat käsiini ja osasin jo toimia oma-aloitteisemmin. Haasteita työhön kuitenkin toi espanjan kieliset potilastietoarkistot, reseptit ja muu painettu teksti, jota koitin huonolla menestyksellä tavata. Ensi syksynä alkava espanja 1 ei auttanut ihan vielä. Jouduin pyytämään papereiden kanssa kielellistä apua jatkuvasti ja pidemmän päälle sekin olisi jo rasittanut ohjaajaani, eihän hän ole tulkki, vaan sairaanhoitaja. Lukemiset ja kirjoittamiset olivat siis hyvin paljon muiden heiniä, mä keskityin vaan toimimaan niiden ohjeiden mukaisesti, jotka minulle annettiin. Oli myös hienoa kun parin viikon jälkeen olin oppinut potilaistani niin paljon, että osasin kysyä oikeita kysymyksiä ja seurata oikeita asioita itsenäisesti ja raportoida niistä. Ensimmäisen päivän "How are you?" oli vaihtunut hiljalleen spesifisempiin kysymyksiin.

Jatkuu..

Prácticas en Xanit - ¿por qué y como? Osa 1/3

Osa 1 - Poco loco

Olen kaksi päivää tuijottanut tyhjää asiakirjan sivua tietokoneen ruudulla toivoen, että mieleni salaman lailla kirkastuisi ja keksisin mistä aloittaa. Olen myös jo hetkittäin uskonut korkeampaan ja rukoillut, että tekstiä vaan alkaisi tulvia näytölle sen enempää itse vaivautumatta. Mitään ei kuitenkaan ole tapahtunut.. Vaihdoin nyt Wordin  Bloggeriin ja todella toivon, että saisin aikaiseksi edes vapaamuotoisen tarinan siitä, miten päädyin harjoitteluun Espanjaan ja mitä se ihan oikeasti sisälsi. Ehkä tämän kertomuksen pohjalta joskus saan jonkinlaisen raportin aikaiseksi. Olkoon tämä myöhempiä aikoja varten myös muistutuksena itselleni. Arkistoni ovat kuin suoraan kaatopaikalta, joten joka tapauksessa tämä on hyvä säilö raportilleni.

Helmikuussa 2011 käväisin Espanjassa aivan muissa asioissa - autourheiluun liittyen. Kevät oli aluillaan ja Andalucia puhkeamassa kukkaansa. Samaan aikaan kun Suomessa värjöteltiin -20 asteen pakkasissa, me nautimme auringosta ja vihreistä maisemista mekoissa ja pikkukengissä. Viikon mittainen vierailu Aurinkorannikolla tuntui vain kiusanteolta. Olin antanut Espanjalle pikkusormen, mutta se veikin koko käden. Joka päivä ajoimme Los Pacosista Campillosiin visiittimme ensisijaisen syyn, kartingin vuoksi. Matkan varrella ihailin suurta, palmujen kehystämää, mahtavan näköistä sairaalaa, Xanitia. Suuret kyltit kertoivat sairaalan olevan internacional, kansainvälinen. Leikittelin ajatuksella, että palaisin jonain päivänä takaisin Espanjaan työskentelemään tuohon kivalla paikalla sijaitsevaan yksityissairaalaan.. Mutta leikki leikkinä.

Kaksi kuukautta myöhemmin, aivan totaalisen kyllästyneenä kylmään, pakkaseen ja loskaan, sekä jo valmiiksi ahdistuneena tulevasta harjoittelupaikkalotosta päätin ainakin yrittää tehdä jotakin haaveeni toteuttamiseksi. Ajattelin aloittaa turvallisemmasta vaihtoehdosta ja otin yhteyttä Fuengirolassa sijaitsevaan Perhekoti Helenaan, suomen kieliseen vanhustenkotiin jossa olin kuullut ennenkin olleen harjoittelijoita. Vastaus kuitenkin kuului, että voin ottaa vuoden päästä yhteyttä uudelleen, kaikki harjoittelupaikat ovat, yllättäin, täynnä kevääseen 2012 asti. Pengoin koko internetin ihmeellisen maailman läpi löytääkseni jonkin toisen suomalaisen paikan, jossa voisin harjoitteluni suorittaa. Aurinkorannikolla asuu yli 20 000 suomalaista, Perhekoti Helena ei voi olla ainoa paikka, jossa suomalaiselle sairaanhoitajalle on töitä. Vaan penkominen ei lopultakaan tuottanut tulosta, adios España.

Juuri kun olin marttyyrinomaisesti luopunut kuukaudesta etelän lämmössä, sain joko Helsingin kaupungin liikenteen, sään, tai koulun aiheuttaman (raivo)kohtauksen, joka sai minut kuvittelemaan, että ei tuota mitään ongelmaa työskennellä kuukautta ihmisten kanssa, joiden kanssa en puhu samaa kieltä. Otin puhelimen käteen ja päätin soittaa Xanitiin. Eipä ollut yllätys, ettei espanjalainen ymmärtänyt suomea, englantia tai ruotsia. Kaikkeni yritin, ja riittävän pitkään kun toistelin puhelimeen, että "english? finnish? no.. english.. ENGLISH, I don´t speak spanish, sorry, do you speak english? finnish? FINLAND! I´m not from Spain, I´m from F i n l a n d", sain kuin sainkin suomea puhuvan henkilön puhelimeen. Puhelun jälkeen jäin tuijottamaan lamaantuneena vuoroin puhelintani, vuoroin kädessäni olevaa suttuista muistilappua täynnä sähköpostiosoitteita, puhelinnumeroita ja osoitteita. Olin juuri saanut harjoittelupaikan.

Jotta asiat eivät olisi ihan niin yksinkertaisia, piti käydä pitkä keskustelu noin 35 eri henkilön kanssa koulussa, että pääsin lähtemään. Kertaalleen mahdollisuus tyrmättiin jo täysin ja minä, ymmärtämättä että minkä helkkarin takia, vihasin koko instituuttia ainakin puoli tuntia, jonka jälkeen sain pahoittelevan sähköpostin, jossa kerrottiin hienoisesta väärinkäsityksestä. Ohjaava opettajani oli sääntökirjaa läpikäydessään yhtäkkiä hoksannut, että eihän kysymys ole varsinaisesta vaihto-ohjelmasta vaan ainoastaan yhdestä kuukaudesta. Jos harjoitteluun voidaan lähteä Kajaaniin, miksi en voisi lähteä Fuengirolaan. Heureka! Tätä aaltoilua sitten kestikin päiviä ja taas päiviä.. Joopas-eipäs-leikki jo uuvutti, mutta sinnikkyyteni palkittiin lopultakin ja sain luvan lähtöön ja vielä rahallisen avustuksen Metropolialta kaupan päälle. Kiitos, thank you, gracias.

Tästä hetkestä alkoi mieletön odotus. Pelon- ja riemunsekaisin tuntein aloin järjestellä lentoja ja majoituksia ja päivä toisen jälkeen kävin läpi erilaisia skenaarioita mitä kuukausi toisi tullessaan. En ollut ihan varma olenko seikkailunhaluinen, rohkea vai tyhmä kun lähden elämäni ensimmäiseen alan harjoitteluun vieraaseen maahan. Alusta asti oli selvää, että ilman Mikkoa en lähde minnekään. Oman sekoiluni ohella M sai siis myös tehdä rajusti töitä sen eteen, että sai työkuviot toukokuulle järjestettyä. After all, kaikki meni hienosti. Lennot varattiin 5.5, asunto vuokrattiin Los Pacosista, ja siinä ne käytännön asiat sitten olikin. Rokotusten kohdalla luotin siihen, että ne on muistaakseni kunnossa. Vakuutukset ok. Matkatavarat pakkasin viimeisenä iltana, jossain ennen ja jälkeen sen, kun kävin vielä luokkakavereiden kanssa katsomassa Suomen jääkiekkopelin ja juomassa kylmän, huurteisen karpalolonkeron.

Harjoittelua edeltävänä päivänä, neljän lomapäivän jälkeen, jännitys oli käsin kosketeltavaa, puhumattakaan maanantaiaamusta, jolloin oli hämmästyttävää, että ylipäätään vielä pysyin omilla jaloillani. Tärisin ja hikoilin, sydän löi epätahtiin noin 180 lyöntiä minuutissa, kasvot hehkuivat punaisena ja änkytin. Kun sitten juhlavasti kompuroin sisään Xanittiin Mikon taluttamana suunnilleen 07.50 olin varma, että tästä en selviä hengissä. Kysyin vastaanottotiskiltä yhteyshenkilöäni, jonka nimen lausuin väärin. Kymmentä yli kahdeksan löysin itseni jälleen sairaalan pihalta, sylissä kasa työvaatteita ja suu edelleen auki. Räpsytin pari kertaa silmäluomiani ja melkein nipistin itseäni. Vartissa saadun informaation perusteella minun pitäisi nyt suunnilleen tietää missä pitää olla huomenna, mihin aikaan ja kenen kanssa. Olettavasti tämän kiertojuoksun jälkeen mun pitäisi myös muistaa missä on pukuhuone, WC ja osastoni. Pää oli tyhjä, mutta suu korvissa. Muutaman minuutin pohtimisen jälkeen tajusin, että minulta juuri kysyttiin, että millä osastolla haluan työskennellä, vuodeosastolla, teholla vai ensiavussa? Espanjalaiset ovat sekaisin.

Jatkuu....

Kotia kohti

Näin se sitten vaan meni, kuukausi, mielettömän lujaa. Torstaina on edessä jo paluu Suomeen. Tavallaan odotan sitä hirmuisesti, tavallaan en ollenkaan.. jollain tapaa se on jopa vähän pelottavaa. Vaikka päivät täälläkin ovat koostuneet pääosin tavallisista arkirutiineista, niitä on aika paljon keventänyt erilaiset asianhaarat, kuten +26 asteen lämpötilat. Muuten-vaan-väsymys ja pahantuulisuus ovat olleet tiessään, kuuluisa ihmisvihakin on näyttäytynyt vain harvoin, silloinkin se on yleensä liittynyt tavalla tai toisella julkiseen liikenteeseen. Kiireettömyys ja huolettomuus parantaa elämänlaatua ja omaa mielentilaa huomattavasti. Aurinko, rannat ja iloiset ihmiset eivät vaan anna mahdollisuutta olla surkeana.

Vaikka kuukausi täällä on ollut yksi parhaimpia, on kuitenkin väistämätön tosiasia, että ikävä on iskenyt. Ei koti-ikävä, eikä ikävä varsinaisesti Suomeen. Ainoastaan ikävä kaikkia niitä tärkeitä ja ihania ihmisiä siellä kotona! Se ikävä nakertaa mun sydäntä koko ajan vähän. Skype on ollut hyvä korjaussarja, ja puhelinlaskusta näkee, että vissiin soiteltukin ollaan, ja tekstareita lähetelty. Ja luojalle kiitos facebookista! :D Vaikka oon päässyt koneelle aika harvoin, on ollut ihana lukea kaikkien kuulumisia edes jälkijunassa. Itseni tuntien kuitenkin oletin kaipaavani kotia. Sitä omaa pesää, omaa sänkyä ja kaikkea sitä tuttua siellä 60 neliön sisällä Vantaan Kaivokselassa. Vaan eheeeei.. ei puhettakaan. Täällä oon oppinut, Soundsin tapaan, että home is where your heart is.

Harjoittelu on siis nyt ohi, viime perjantaina tein viimeisen vuoroni Xanitissa. Kotiinviemisiksi sain kiitettävän arvioinnin ja miljoona kiitosta, halauksia ja poskisuudelmia. Minut luvattiin ottaa milloin tahansa takaisin, eli tästä päätellen oon hoitanut työni riittävän hyvin.. Itselle ainakin jäi enemmän kuin hyvä mieli. Eihän sitä tiedä, vaikka jonain päivänä vielä palaisinkin takas. Kaikenkaikkiaan kuukausi oli aivan mielettömän avartava.. Olen oppinut uutta niin tulevasta ammatistani, kuin esimerkiksi erilaisista kulttuureista ympäri maailmaa. Sitä ei edes lähtiessä ymmärtänyt millaisia kontakteja voi vielä edestään löytää.. Tällä hetkellä sähköpostissani odottaa täyttämistään hakukaavake Tahitilaiseen yksityissairaalaan, kiitos Belgialaisen potilaan, joka koki saavansa niin hyvää hoitoa, että suositteli minua tähän tyttärensä omistamaan sairaalaan töihin/työharjoitteluun. Odotan kuitenkin vielä vähän sen täyttämistä, ainakin siihen asti, että löydän jonkun halukkaan joka maksaa lennot sinne ja takaisin! Ei näillä opintotuilla....

Tästä kuukaudesta oon kiitoksen velkaa monellekin taholle, niin koululle (joka siis todistetusti tekee myös asioita oikein), Xanitille, kuin Mikolle, jota ilman olisin hätää kärsinyt monesti!  Tarkkaan ajatellen koko reissu ei olisi toteutunut, jos en olisi saanut toista puoliskoani mukaan. Se on kuin lähtisi ulos ilman vaatteita.

Ollaan muuten, asiasta seitsemänteen, myös tän kuukauden aikana ehditty poikkeamaan Saksassa ja Marokossa, mutta niistä lisää sitten erikseen, kuhan saan kuviakin koneelle. Mut pakko sanoa, että päästiin kamelin selkään! Siitä oon haaveillut.. tosin mistään ratsastuksesta ei ollut kysymys, vaan ihan vaan valokuvaa varten poseeraamisesta, mut jotain sekin. Ehkä mä joskus vielä pääsen pidemmälle safarille...

Voipi olla, että seuraavaksi palailen vasta Suomen päästä.. odotan innolla ja kauhulla sitä pyöritystä, kun päästään takaisin kotiin. Pitää juosta vielä koululla, nähdä vuokranantajat, aloittaa työt heti palattua.. Kaikista eniten odotan kavereiden ja perheen näkemistä. Pian, pian <3

Edit: Juhannusta ootan ihan simona! Ja niitä pitkiä, valoisia iltoja. Ja mökkeilyä. Ja Bon Jovin keikkaa.