Kaksi teosta: Iltarukous / Prosessi

Q-teatterin lavalla näin lauantaina jotain minulle ennestään tuntematonta, kun kävisimme katsomassa näytöksen Kaksi teosta: Iltarukous / Prosessi. Teatteri on taiteen lajina itselleni vähän hämärän peitossa, kokemukseni rajoittuvat tasan yhteen Tampereen työväen teatterissa nähtyyn esitykseen, joka oli kuin samaa sukua, mutta eri maata tämän huomattavasti pelkistetymmän näytelmän kanssa.

Lähdin katsomaan tätä lauantaista näytöstä tietämättä siitä etukäteen juuri yhtään mitään. Ystävän kutsusta astuin kuitenkin Puoli-Q:n ovesta sisään viisitoista minuuttia ennen näytöksen alkua ja aistin jotakin, mitä en oikein osaa määritellä. Kertakäyttömukeista tarjoiltu viini (maksu omantunnon mukaan), jaffakeksit (0,20e/kpl) ja A4-arkille tulostetut yksinkertaiset käsiohjelmat puhuivat omaa kieltään. Puhumattakaan teatterin aulan hämärästä valaistuksesta ja koleasta tunnelmasta.

En tiedä kävelinkö saliin täysin sanattomana vai täynnä kysymyksiä. Näyttämön katsomoon oli varattu paikkoja muutamalle kymmenelle henkilölle. Pikkuruisen näyttämön utuinen ja riisuttu ulosanti muistutti jollakin tapaa minua siitä, kun ala-asteella valmistauduimme esittämään joulujuhlassa evankeliumia. Lavasteisiin ei todellakaan oltu käytetty voimavaroja. Myöhemmin selvisi, ettei niitä tarvittukaan.

Iltarukous oli näytelmä, jonka sisällöstä en ole varma vieläkään. Uskon löytäneeni sen punaisen langan, mutta voi olla, että meillä katsojilla oli jokaisella vähän eri käsitys siitä. Iltarukous on esitys loppuunpalamisesta. Näytelmässä pariskunta kamppailee lapseensa liittyvien vaikeuksien kanssa. Lapsi on hankittu, ilmeisesti adoptoitu. "papereissa ei sanottu mitään.. siellä ei ollut merkintää.. ADHD". Hankinta on pettymys pariskunnalle, joka odotti, että lapsi ja raha toisivat onnen. Jokaviikkoinen lottoarvontakin on pettänyt kerta toisen jälkeen. Näiden asioiden summa saa katkeroituneen lähihoitajan ja tämän miehen ajautumaan raiteille, joista ei ole paluuta. Päivät koostuvat pettymyksestä, raivosta, ahdistuksesta ja epätoivosta, jotka vievät pariskunnan syvemmälle kuin olisi voinut uskoakaan.



                                                                                                               Aleksi Klöve

 Katsojan näkökulmasta tarina ei suinkaan ollut aukoton. Jouduin toden teolla keskittymään, jotta sain palaset loksahtamaan kohdalleen. "Raha tuo onnen" -ajattelutapa tuotiin hyvin kärjistetysti esille. Loppuunpalaminen oli koko näytelmän kulmakivi. Pysäyttäviä asioita, kuten henkinen sairastuminen, jonkin asteinen väkivalta, jopa insesti oli tuotu esille. Näistä sain lopulta aikaan oikean tarinan, joka on osittain hahmottunut ja auennut vasta näytelmän jälkeen. Järkyttävistä aihepiireistä ja vaikeasti ymmärrettävyydestä huolimatta esitys oli lopulta viihdyttävä, vähintäänkin mielenkiintoinen. Lisäväriä kokonaisuuteen toi Niels Levinsenin viulumusiikki.

Nuori ohjaaja Aleksi Klöve on koonnut näytelmäänsä mielenkiintoisen kokoonpanon. Näyttelijät Riina Riikonen ja Jaakko Nieminen tekivät mielestäni erinomaiset suoritukset. Heidän harteillaan oli hyvin pitkälti koko näytelmän uskottavuus ja varmuus, jonka he kantoivat kiitettävästi. Näytelmän kaksi muuta näyttelijää eivät tule helpoimmista mahdollisista lähtökohdista. Kuuro, kuvan kaunis Silva Belghiti, sekä Tanskalainen muusikko Niels Levinsen ovat taatusti joutuneet ponnistelemaan tavallistakin enemmän suoritustensa eteen. Suomen kieli tanskalaisen puhumana tuotti ikävä kyllä myös vaikeuksia ymmärtää joitakin näytelmän osia. Samaan aikaan se kuitenkin herätti kunnioitusta, tehtävä ei suinkaan ollut helppo. Ällistyttävää, millaisista eväistä tämä ryhmä oli koonnut toimivan kokonaisuuden, jota katsoja voi kutsua elämykseksi.

Väliajan jälkeen näimme Prosessin, joka oli improvisoitu tarina siitä, miten tekstistä syntyy kokonaisuus, näytelmä. Se auttoi ymmärtämään miten paljon työtä vaaditaan toimivan esityksen alle ja miten sitä on työstetty. Prosessi oli hauska loppukevennys Iltarukouksen dramaattiselle lopulle.

Näytelmäksi, jossa ainoana rekvisiittana toimivat pyörätuoli, moppi, lääkärin takki ja muutama katkennut tupakka, oli tämä ensiluokkainen. Odotan mielenkiinnolla näkeväni jotakin uutta. Jatkossa lähden taatusti hakemaan näitä pienteattereiden elämyksiä lisää ja suosittelen niitä muillekin.