Kotia kohti

Näin se sitten vaan meni, kuukausi, mielettömän lujaa. Torstaina on edessä jo paluu Suomeen. Tavallaan odotan sitä hirmuisesti, tavallaan en ollenkaan.. jollain tapaa se on jopa vähän pelottavaa. Vaikka päivät täälläkin ovat koostuneet pääosin tavallisista arkirutiineista, niitä on aika paljon keventänyt erilaiset asianhaarat, kuten +26 asteen lämpötilat. Muuten-vaan-väsymys ja pahantuulisuus ovat olleet tiessään, kuuluisa ihmisvihakin on näyttäytynyt vain harvoin, silloinkin se on yleensä liittynyt tavalla tai toisella julkiseen liikenteeseen. Kiireettömyys ja huolettomuus parantaa elämänlaatua ja omaa mielentilaa huomattavasti. Aurinko, rannat ja iloiset ihmiset eivät vaan anna mahdollisuutta olla surkeana.

Vaikka kuukausi täällä on ollut yksi parhaimpia, on kuitenkin väistämätön tosiasia, että ikävä on iskenyt. Ei koti-ikävä, eikä ikävä varsinaisesti Suomeen. Ainoastaan ikävä kaikkia niitä tärkeitä ja ihania ihmisiä siellä kotona! Se ikävä nakertaa mun sydäntä koko ajan vähän. Skype on ollut hyvä korjaussarja, ja puhelinlaskusta näkee, että vissiin soiteltukin ollaan, ja tekstareita lähetelty. Ja luojalle kiitos facebookista! :D Vaikka oon päässyt koneelle aika harvoin, on ollut ihana lukea kaikkien kuulumisia edes jälkijunassa. Itseni tuntien kuitenkin oletin kaipaavani kotia. Sitä omaa pesää, omaa sänkyä ja kaikkea sitä tuttua siellä 60 neliön sisällä Vantaan Kaivokselassa. Vaan eheeeei.. ei puhettakaan. Täällä oon oppinut, Soundsin tapaan, että home is where your heart is.

Harjoittelu on siis nyt ohi, viime perjantaina tein viimeisen vuoroni Xanitissa. Kotiinviemisiksi sain kiitettävän arvioinnin ja miljoona kiitosta, halauksia ja poskisuudelmia. Minut luvattiin ottaa milloin tahansa takaisin, eli tästä päätellen oon hoitanut työni riittävän hyvin.. Itselle ainakin jäi enemmän kuin hyvä mieli. Eihän sitä tiedä, vaikka jonain päivänä vielä palaisinkin takas. Kaikenkaikkiaan kuukausi oli aivan mielettömän avartava.. Olen oppinut uutta niin tulevasta ammatistani, kuin esimerkiksi erilaisista kulttuureista ympäri maailmaa. Sitä ei edes lähtiessä ymmärtänyt millaisia kontakteja voi vielä edestään löytää.. Tällä hetkellä sähköpostissani odottaa täyttämistään hakukaavake Tahitilaiseen yksityissairaalaan, kiitos Belgialaisen potilaan, joka koki saavansa niin hyvää hoitoa, että suositteli minua tähän tyttärensä omistamaan sairaalaan töihin/työharjoitteluun. Odotan kuitenkin vielä vähän sen täyttämistä, ainakin siihen asti, että löydän jonkun halukkaan joka maksaa lennot sinne ja takaisin! Ei näillä opintotuilla....

Tästä kuukaudesta oon kiitoksen velkaa monellekin taholle, niin koululle (joka siis todistetusti tekee myös asioita oikein), Xanitille, kuin Mikolle, jota ilman olisin hätää kärsinyt monesti!  Tarkkaan ajatellen koko reissu ei olisi toteutunut, jos en olisi saanut toista puoliskoani mukaan. Se on kuin lähtisi ulos ilman vaatteita.

Ollaan muuten, asiasta seitsemänteen, myös tän kuukauden aikana ehditty poikkeamaan Saksassa ja Marokossa, mutta niistä lisää sitten erikseen, kuhan saan kuviakin koneelle. Mut pakko sanoa, että päästiin kamelin selkään! Siitä oon haaveillut.. tosin mistään ratsastuksesta ei ollut kysymys, vaan ihan vaan valokuvaa varten poseeraamisesta, mut jotain sekin. Ehkä mä joskus vielä pääsen pidemmälle safarille...

Voipi olla, että seuraavaksi palailen vasta Suomen päästä.. odotan innolla ja kauhulla sitä pyöritystä, kun päästään takaisin kotiin. Pitää juosta vielä koululla, nähdä vuokranantajat, aloittaa työt heti palattua.. Kaikista eniten odotan kavereiden ja perheen näkemistä. Pian, pian <3

Edit: Juhannusta ootan ihan simona! Ja niitä pitkiä, valoisia iltoja. Ja mökkeilyä. Ja Bon Jovin keikkaa.