Ja tarina saa jatkoa.
Vähän aikaa hämmästeltyäni ylipäätään koko kysymystä, että millä osastolla haluaisin työskennellä, sain suuni auki kertoakseni, että ensimmäisellä jaksollani minun olisi tarkoitus olla pitkäaikaisosastolla tekemässä ihan perusjuttuja, eikä toden totta ensi- tai tehohoidossa. Uteliaisuus kuitenkin oli sen verran niskan päällä, että sovin ohjaajani kanssa olevani suurimman osan ajasta pitkäaikaisosastolla, mutta sen lisäksi ehkä joitakin päiviä tutustumassa teho-osastoon.
Maanantai-iltana oli sitten uudelleen edessä se mieletön jännitys, jonka ajattelin helpottavan ensimmäisen työpäivän jälkeen. Näin varmasti olisikin, mutta 20 minuutin pikatutustuminen ei oikein ole luettavissa työpäiväksi, vaan se olisikin edessä vasta seuraavana päivänä. Levottomien yöunien jälkeen lähdin taas tiistai-aamuna klo 07.00 suunnistamaan kohti Benalmadenaa ja Xanitia. Sairaalaan päästessäni olin jo autuaasti unohtanut pukuhuoneiden sijainnin ja jännitykseltäni en kehdannut edes puhua kenellekään kun pelkäsin änkyttäväni. Painelin siis reppu selässä vaihtamaan vaatteita ensimmäiseen vastaan tulevaan naistenhuoneeseen, jossa juuri ja juuri mahtui kääntymään.
Kerättyäni rohkeutta seuraavat 15 minuuttia sain vihdoin pakotettua jalkani liikkeelle ja siirryin täristen kerrosta ylemmäs omalle osastolleni. Yövuoro oli vielä paikalla ja he ystävällisesti ensin tervehdittyään totesivat, ettei heistä ole mulle mitään apua, koska lähtevät juuri kotiin. Osa ei edes puhunut englantia. Aamuvuoron saapuessa mittailin ihmisiä päästä varpaisiin ja yritin tulkita kuka heistä on helposti lähestyttävin. Hetken mittailujen jälkeen osastolle lipui tumman espanjalaistytön olemuksen ottanut zombie, joka kurkku käheänä tervehti mua, lysähti tuoliin ja jäi käsiensä päälle pöydän ääreen makaamaan. Seisoin vieressä, tuijotin ikkunasta taivasta, pyörittelin peukaloita, kaivelin taskuja... jos söisin kynsiä, niistä ei olis ollut mitään jäljellä. Kuulin melkein kellon tikityksen ja hikoillen mietin, koska tää tilanne raukeais jotenkin. Tyttö oli jollakin tapaa vähän pelottava, enkä oikein tiennyt miten mun olis pitänyt suhteutua tähän aamuäreyteen. Yövuorosta lähtevä hoitaja ilmeisesti aisti mun tuskan ja totesi: "Her name is Maria. She´s always like that in the mornings, don´t worry.. she will be better". Okei, huokaisin ja mietin, ettei siis tytön venähtänyt ilme ainakaan kai johtunut siitä, että osastolle tuli joku opiskelija taas pyörimään jalkoihin.
Mun ihan ensimmäinen tehtävä oli mitata verenpaine kaikilta osaston asukkailta, joita sinä päivänä oli 24. Aikaa kului itse mittausta huomattavasti enemmän siihen, että jokaiselle potilaalle sain erikseen selittää, miksi en osannut vastata heidän kaikkiin kysymyksiin, mistä olen kotoisin kun en puhu espanjaa, millainen sää Suomessa on ja miten kauan aion viipyä Espanjassa ja mitä nähtävyyksiä olen käynyt katsomassa. Vastauksena vastauksilleni sain hyvin useaan otteeseen tiivistetyn mielikuvituskierroksen Aurinkorannikolla, tarkat kuvaukset siitä, millaisia paikkoja lähistöllä on ja missä kannattaa käydä. Näitä matkaoppaita löytyi suunnilleen joka toisesta huoneesta, joten voitte kuvitella miten kauan kierrokseni kesti kun en kenellekään tohtinut sanoa, että teen ihan oikeaa työtä ja nyt on pakko mennä. Mun maineeni kiiri, musta tuli potilaiden silmissä se ihana tyttö, joka aina jää juttelemaan, joka aina hymyilee ja jolla on lämmin sydän. Olen siitä statuksesta iloinen ja ylpeä, ja toivon, etten tulevaisuudessakaan huomaamattani uhraa omaa persoonaa ja sydämelisyyttä kiireen alle.
Ensimmäinen päivä hurahti ohi niin lujaa, että olisin mielelläni jäänyt vielä iltavuoroonkin. Oli hirvittävän jännää päästä heti ensimmäisenä päivänä seuraamaan toinen toistaan mielenkiintoisempia hoitotilanteita. Minut pyydettiin aina mukaan kun jotakin tapahtui, eikä potilaillakaan tuntunut olevan mitään sitä vastaan, että opiskelija pällistelee vieressä. Päin vastoin he toivottelivat tsemppiä jaksolleni ja kannustivat joka päivä eteenpäin, antoivat palautetta ja rohkaisivat minua erilaisissa tilanteissa. Se tuntui tosi hämmästyttävältä, mulle kun on aina vaan puhuttu niistä kärttyisistä mummoista ja papoista jotka huiskii kävelykepillä mennen tullen ja palatessa. Mitään sinne päinkään en tavannut koko jaksoni aikana. Minulta vaan kyseltiin että kuinka voin ja miten menee, vaikka kaiken järjen mukaan hoitajana minä olen se, jonka nuo kysymykset kuuluu esittää.
Ensimmäisen päivän jännittäviin juttuihin lukeutui vielä hetki, kun multa kysyttiin, että oonko koskaan ottanut potilaalta verikoetta? Verikoetta? No en todellakaan. "nau ju du it". Ensimmäiset päivät olivat muutenkin aivan mielettömiä, viidentenä päivänä äitikin oli jo varma, että ottaen huomioon alkuviikon tahdin, oon varmasti tänä päivänä tehnyt jo aivoleikkauksen. Itselläkin fiilis oli samanmoinen. Siis kuin aivokirurgilla. Mulle ne jutut oli isoja, tietty ulkopuolisen on helppo nauraa, että pienet on ilot. Niin onkin! Mulle oli aivan mahtava hetki jopa se, kun vedin ensimmäistä kertaa hoitajan asun päälle. Se tuntui sellaiselta puuttuvalta palalta, mitä olin pitkään etsinyt. Varmaan samalta, kun Harry Potterille tuntui feniksin sulka taikasauvassa siellä Ollivandersilla.
Ensimmäiset kaksi viikkoa tuntui kahdelta päivältä. Olin vasta ehtinyt tutustua osaston henkilökuntaan ja löytämään rutineeja työhöni, kun jo tajusin, että puolet ajasta on takana. Työvuoroista sen verran, että Xanitissa hoitajat työskentelevät vain kahdessa vuorossa, aina kahdeksasta kahdeksaan aamu- tai yövuorossa. Molemmille vuoroille on omat tekijänsä, yövuoro on aina yövuoro ja aamuvuorossa samoin. En tiedä onko tämä Espanjassa yleinen tapa, vai vain ainoastaan tämän sairaalan. Kesti siis useamman päivän, että olin tavannut kaikki aamuvuoroa tekevät hoitajat, yövuorolaiset jäivät vieraiksi lukuunottamatta nopeita tervehdyksiä aamuisin vaihdon aikaan. Itse työskentelin ainoastaan aamuvuorossa. Teoriassa vuoroni oli 8-16:00, mutta hyvin useasti minut passitettiin nauttimaan auringosta jo aikaisemmin, koska iltapäivällä kahden jälkeen osasto hiljenee muutamaksi tunniksi niin, ettei tekemistä juuri ole.
Käytännön tietoa: tähän asti tekemieni tiedustelujen mukaan sairaanhoitajan palkka Espanjassa on yllättävän korkea maan muuhun palkkatasoon verrattuna. Siinä kun kaupan kassa tienaa arviolta 800-900 euroa kuukaudessa, saattaa sairaanhoitajan tienestit olla jopa 1800 euroa kuukaudessa, joka paikalliseen hintatasoon nähden on älyttömästi. Haarukka kuitenkin vaihtelee suuresti, enkä esimerkiksi tiedä millaisia palkkaeroja julkisen ja yksityisen puolen palkoissa on, varmaan suuriakin. Huonoimmillaan olen kuullut sairaanhoitajan palkan olevan 950€ korvilla / kk. Nämä summat ovat nettotuloja, Espanjassa monet eivät edes tuntuneet tietävän mitä bruttotulot tarkoittaa, saatika, että tietäisivät paljonko maksavat veroja ja paljonko omat bruttotulot ovat.
Harjoitteluni kolmannella viikolla olin saanut langat käsiini ja osasin jo toimia oma-aloitteisemmin. Haasteita työhön kuitenkin toi espanjan kieliset potilastietoarkistot, reseptit ja muu painettu teksti, jota koitin huonolla menestyksellä tavata. Ensi syksynä alkava espanja 1 ei auttanut ihan vielä. Jouduin pyytämään papereiden kanssa kielellistä apua jatkuvasti ja pidemmän päälle sekin olisi jo rasittanut ohjaajaani, eihän hän ole tulkki, vaan sairaanhoitaja. Lukemiset ja kirjoittamiset olivat siis hyvin paljon muiden heiniä, mä keskityin vaan toimimaan niiden ohjeiden mukaisesti, jotka minulle annettiin. Oli myös hienoa kun parin viikon jälkeen olin oppinut potilaistani niin paljon, että osasin kysyä oikeita kysymyksiä ja seurata oikeita asioita itsenäisesti ja raportoida niistä. Ensimmäisen päivän "How are you?" oli vaihtunut hiljalleen spesifisempiin kysymyksiin.
Jatkuu..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti