Olen kaksi päivää tuijottanut tyhjää asiakirjan sivua tietokoneen ruudulla toivoen, että mieleni salaman lailla kirkastuisi ja keksisin mistä aloittaa. Olen myös jo hetkittäin uskonut korkeampaan ja rukoillut, että tekstiä vaan alkaisi tulvia näytölle sen enempää itse vaivautumatta. Mitään ei kuitenkaan ole tapahtunut.. Vaihdoin nyt Wordin Bloggeriin ja todella toivon, että saisin aikaiseksi edes vapaamuotoisen tarinan siitä, miten päädyin harjoitteluun Espanjaan ja mitä se ihan oikeasti sisälsi. Ehkä tämän kertomuksen pohjalta joskus saan jonkinlaisen raportin aikaiseksi. Olkoon tämä myöhempiä aikoja varten myös muistutuksena itselleni. Arkistoni ovat kuin suoraan kaatopaikalta, joten joka tapauksessa tämä on hyvä säilö raportilleni.
Helmikuussa 2011 käväisin Espanjassa aivan muissa asioissa - autourheiluun liittyen. Kevät oli aluillaan ja Andalucia puhkeamassa kukkaansa. Samaan aikaan kun Suomessa värjöteltiin -20 asteen pakkasissa, me nautimme auringosta ja vihreistä maisemista mekoissa ja pikkukengissä. Viikon mittainen vierailu Aurinkorannikolla tuntui vain kiusanteolta. Olin antanut Espanjalle pikkusormen, mutta se veikin koko käden. Joka päivä ajoimme Los Pacosista Campillosiin visiittimme ensisijaisen syyn, kartingin vuoksi. Matkan varrella ihailin suurta, palmujen kehystämää, mahtavan näköistä sairaalaa, Xanitia. Suuret kyltit kertoivat sairaalan olevan internacional, kansainvälinen. Leikittelin ajatuksella, että palaisin jonain päivänä takaisin Espanjaan työskentelemään tuohon kivalla paikalla sijaitsevaan yksityissairaalaan.. Mutta leikki leikkinä.
Kaksi kuukautta myöhemmin, aivan totaalisen kyllästyneenä kylmään, pakkaseen ja loskaan, sekä jo valmiiksi ahdistuneena tulevasta harjoittelupaikkalotosta päätin ainakin yrittää tehdä jotakin haaveeni toteuttamiseksi. Ajattelin aloittaa turvallisemmasta vaihtoehdosta ja otin yhteyttä Fuengirolassa sijaitsevaan Perhekoti Helenaan, suomen kieliseen vanhustenkotiin jossa olin kuullut ennenkin olleen harjoittelijoita. Vastaus kuitenkin kuului, että voin ottaa vuoden päästä yhteyttä uudelleen, kaikki harjoittelupaikat ovat, yllättäin, täynnä kevääseen 2012 asti. Pengoin koko internetin ihmeellisen maailman läpi löytääkseni jonkin toisen suomalaisen paikan, jossa voisin harjoitteluni suorittaa. Aurinkorannikolla asuu yli 20 000 suomalaista, Perhekoti Helena ei voi olla ainoa paikka, jossa suomalaiselle sairaanhoitajalle on töitä. Vaan penkominen ei lopultakaan tuottanut tulosta, adios España.
Juuri kun olin marttyyrinomaisesti luopunut kuukaudesta etelän lämmössä, sain joko Helsingin kaupungin liikenteen, sään, tai koulun aiheuttaman (raivo)kohtauksen, joka sai minut kuvittelemaan, että ei tuota mitään ongelmaa työskennellä kuukautta ihmisten kanssa, joiden kanssa en puhu samaa kieltä. Otin puhelimen käteen ja päätin soittaa Xanitiin. Eipä ollut yllätys, ettei espanjalainen ymmärtänyt suomea, englantia tai ruotsia. Kaikkeni yritin, ja riittävän pitkään kun toistelin puhelimeen, että "english? finnish? no.. english.. ENGLISH, I don´t speak spanish, sorry, do you speak english? finnish? FINLAND! I´m not from Spain, I´m from F i n l a n d", sain kuin sainkin suomea puhuvan henkilön puhelimeen. Puhelun jälkeen jäin tuijottamaan lamaantuneena vuoroin puhelintani, vuoroin kädessäni olevaa suttuista muistilappua täynnä sähköpostiosoitteita, puhelinnumeroita ja osoitteita. Olin juuri saanut harjoittelupaikan.
Jotta asiat eivät olisi ihan niin yksinkertaisia, piti käydä pitkä keskustelu noin 35 eri henkilön kanssa koulussa, että pääsin lähtemään. Kertaalleen mahdollisuus tyrmättiin jo täysin ja minä, ymmärtämättä että minkä helkkarin takia, vihasin koko instituuttia ainakin puoli tuntia, jonka jälkeen sain pahoittelevan sähköpostin, jossa kerrottiin hienoisesta väärinkäsityksestä. Ohjaava opettajani oli sääntökirjaa läpikäydessään yhtäkkiä hoksannut, että eihän kysymys ole varsinaisesta vaihto-ohjelmasta vaan ainoastaan yhdestä kuukaudesta. Jos harjoitteluun voidaan lähteä Kajaaniin, miksi en voisi lähteä Fuengirolaan. Heureka! Tätä aaltoilua sitten kestikin päiviä ja taas päiviä.. Joopas-eipäs-leikki jo uuvutti, mutta sinnikkyyteni palkittiin lopultakin ja sain luvan lähtöön ja vielä rahallisen avustuksen Metropolialta kaupan päälle. Kiitos, thank you, gracias.
Tästä hetkestä alkoi mieletön odotus. Pelon- ja riemunsekaisin tuntein aloin järjestellä lentoja ja majoituksia ja päivä toisen jälkeen kävin läpi erilaisia skenaarioita mitä kuukausi toisi tullessaan. En ollut ihan varma olenko seikkailunhaluinen, rohkea vai tyhmä kun lähden elämäni ensimmäiseen alan harjoitteluun vieraaseen maahan. Alusta asti oli selvää, että ilman Mikkoa en lähde minnekään. Oman sekoiluni ohella M sai siis myös tehdä rajusti töitä sen eteen, että sai työkuviot toukokuulle järjestettyä. After all, kaikki meni hienosti. Lennot varattiin 5.5, asunto vuokrattiin Los Pacosista, ja siinä ne käytännön asiat sitten olikin. Rokotusten kohdalla luotin siihen, että ne on muistaakseni kunnossa. Vakuutukset ok. Matkatavarat pakkasin viimeisenä iltana, jossain ennen ja jälkeen sen, kun kävin vielä luokkakavereiden kanssa katsomassa Suomen jääkiekkopelin ja juomassa kylmän, huurteisen karpalolonkeron.
Harjoittelua edeltävänä päivänä, neljän lomapäivän jälkeen, jännitys oli käsin kosketeltavaa, puhumattakaan maanantaiaamusta, jolloin oli hämmästyttävää, että ylipäätään vielä pysyin omilla jaloillani. Tärisin ja hikoilin, sydän löi epätahtiin noin 180 lyöntiä minuutissa, kasvot hehkuivat punaisena ja änkytin. Kun sitten juhlavasti kompuroin sisään Xanittiin Mikon taluttamana suunnilleen 07.50 olin varma, että tästä en selviä hengissä. Kysyin vastaanottotiskiltä yhteyshenkilöäni, jonka nimen lausuin väärin. Kymmentä yli kahdeksan löysin itseni jälleen sairaalan pihalta, sylissä kasa työvaatteita ja suu edelleen auki. Räpsytin pari kertaa silmäluomiani ja melkein nipistin itseäni. Vartissa saadun informaation perusteella minun pitäisi nyt suunnilleen tietää missä pitää olla huomenna, mihin aikaan ja kenen kanssa. Olettavasti tämän kiertojuoksun jälkeen mun pitäisi myös muistaa missä on pukuhuone, WC ja osastoni. Pää oli tyhjä, mutta suu korvissa. Muutaman minuutin pohtimisen jälkeen tajusin, että minulta juuri kysyttiin, että millä osastolla haluan työskennellä, vuodeosastolla, teholla vai ensiavussa? Espanjalaiset ovat sekaisin.
Jatkuu....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti