Prácticas en Xanit - ¿por qué y como? Osa 3/3

Harjoittelun kolmannella viikolla myös huomasin, että zombiesta oli kuoriutunut ystävällinen ja avulias hoitaja, jonka kanssa loppujen lopuksi eniten tein töitä yhdessä. Tyttö antoi minulle rohkeasti itsenäisiä työtehtäviä, mutta hoiti ohjaajan työnsä vastuuntuntoisesti. Hänen ansiostaan opin paljon uutta. Arvostan suunnattomasti sitä ennakkoluulottomuutta, joka rohkaisi minua työntämään nenäni uusiin tilanteisiin. Pelko, jännitys ja epävarmuus karisivat pikkuhiljaa harjoittelun myötä. Oli hiljalleen helppo luottaa itseensä, kun näki muidenkin tekevän niin.

Kolmannella viikolla myös potilaat olivat jo oppineet tuntemaan minut ja kotiin päästessään kävivät tervehtimässä muiden hoitajien lisäksi myös minua, kiittämässä ja toivottamassa onnea ja menestystä. Osaston kahvihuoneeseen ilmestyi jatkuvasti kiitoskortteja, kakkuja ja konvehteja, Xanitissa todella hoidettiin potilaita parhaimmalla mahdollisella tavalla. Mahtavan henkilökunnan lisäksi jo sairaala itsessään oli kuin viiden tähden hotelli. Osastomme kolmestakymmenestä huoneesta viisi luokiteltiin sviiteiksi. "Suite" piti sisällään kaksi huonetta, joista toinen oli tavallisen sairaalahuoneen näköinen, toinen ns. olohuone.  Sviiteissä oli myös suunnilleen pienen yksiön kokoinen kylpyhuone ammeineen. Myös omaisille tuotiin kylpytakit ja aamutossut. Paikallisiin tapoihin kuuluu, että yksi lähiomainen on paikalla jatkuvasti. Kukaan potilaista ei vietä yötä yksin sairaalassa. Hoitajille pitää ilmoittaa, jos jonakin ajanjaksona huoneessa ei ole potilaan omaista paikalla.

Oli mukavaa työskennellä, kun olin oppinut osaston rutiinit ja työtavat. Jokainen työvuoro alkoi lääkkeiden jaolla, sitä seurasi verenpaineen ja lämmön mittaus. Tällä kierroksella yleensä käytiin potilaan kanssa läpi mahdolliset olotilan muutokset, potilaan omat tuntemukset yön jälkeen, säätilat, unet ja muut tärkeät kuulumiset. Kierroksen sato kirjattiin sähköiseen järjestelmään, jonka käyttö, kuten aiemminkin mainitsin, ei ollut kielen vuoksi mitenkään helpointa mahdollista, mutta onnistui after all. Näiden jälkeen käytiin läpi potilaat, joilla oli leikkaushaava, kanyyli tai muu, joka vaati puhdistusta ja siteiden vaihtoa. Samalla kertaa otettiin esimerkiksi lääkärin määräämät verikokeet. Ennen puolta päivää valmisteltiin lääkkeet, jotka jaettiin kahdeltatoista. Lääkkeiden jaon jälkeen jatkui vielä yleensä tämä siteidenvaihtorumba, jonka jälkeen osasto hiljenee pariksi tunniksi ennen klo 16 lääkkeiden jakoa. Näiden rutiininomaisten toimenpiteiden välissä luonnollisesti hoidettiin potilaiden akuutteja ja ajankohtaisia tarpeita, lääkärin määräämiä toimenpiteitä ja tietenkin ruokailut. Xanitissa ruokailussa avustamisen, petien sijaamisen ja potilaan yleisen avustamisen hoitaa ainoastaan lähihoitajat ja sairaala-apulaiset. Potilaan avustamiseen WC:hen hälytetään yleensä erikseen miespuolinen sairaala-apulainen,  nuoret sairaanhoitajatytöt eivät tee raskaita siirtoja juuri ollenkaan. Itse olin lähihoitajien mukana myös petien sijaamisessa ja ruokailuissa, jotta sain harjoitusta niistäkin. Tässä kohtaa voisin mainita mielenkiintoisen yksityiskohdan: sairaalan hoitohenkilöstö oli mielestäni hämmästyttävän nuorta, osastolla ei työskennellyt varmasti yhtäkään yli 27-vuotiasta sairaanhoitajaa, joista vain yksi oli miespuolinen. Suuri osa oli vielä reilusti nuorempia. Kuitenkin heillä oli jo hämmästyttävän pitkä työkokemus ja vankka ammattitaito.

Neljännellä viikolla, aivan viimeisinä työpäivinä löysin itsestäni ensimmäistä kertaa sen heikon kohdan, jonka löytymistä olen jo etukäteen pelännytkin. Olin avustajana hieman epämiellyttävän näköisessä hoitotilanteessa, jonka jälkeen löysin itseni kahvihuoneesta jalat koholla, hiestä märkänä ja pää pyörällä! Huomasin kesken kaiken, että nyt tuntuu vähän siltä, että on parempi katsella seinille vähän aikaa. Uteliaisuus kuitenkin voitti ja huomasin taas tuijottavani silmiä räpsäyttämättä tilannetta, jossa ikävästi tulehtunutta vatsan leikkaushaavaa avataan, puhdistetaan, rutistellaan ja jonka sisään puristetaan betadinea ruiskullinen toisen perään. Huomaamattani päästin ajatukseni karkaamaan, mietin, miltä toimenpide potilaasta tuntuu, miten kivuliasta se on ja miten ilkeältä se näyttääkään..... miten potilas kiemurtelee ja vaikeroi kivusta. Huh. Taas pyörryttää. Katselin taas seinille ja päätin, etten vilkaisekaan enää. Yritin ajatella kivoja kukkaniittyjä mutta oli jo liian myöhäistä. Tajusin, että korvissani humisee, enkä kuule enää puhetta. Silmissä pimenee, en näe enää huoneessa liikkuvia henkilöitä. Ymmärsin kuitenkin toistaiseksi seisovani vielä omilla jaloillani ja lähdin seiniä pitkin huoneen wc-tiloihin lähes kaataen roskiksen mennessäni. Taistelin pyörtymistä vastaan ja yritin selvittää pääni siinä onnistumatta. Seuraavaksi muistan hoitajan todenneen puoliksi hymyillen, että on vähän väri paennut kasvoilta. Olen kahvihuoneessa, jalat koholla. Huomaan työtakkini olevan läpimärkä, ihon kylmä ja hiestä kostea. Kädet tärisevät. Oh my..... Kymmenen minuutin päästä kaikki oli taas kunnossa. Seuraavana päivänä menin uudelleen mukaan samaan hoitotilanteeseen, eikä tällaisesta episodista ollut merkkiäkään. Kerta riitti.

Viikon lähentyessä loppua, alkoi haikea olo iskeä. Neljä viikkoa oli kulunut mielettömän lujaa ja mä olisin vielä ollut valmis jäämään ainakin toiseksi kuukaudeksi. Pikkuhiljaa loppuviikosta jouduin jo hyvästelemään hoitajia,  joiden kanssa tein viimeisen vuoron. Sain harjoittelusta palkaksi miljoona kiitosta ja lopulta kiitettävän arvioinnin. Perjantaina 5.6 päätin harjoittelujaksoni Xanitissa klo 15.00, poistuin jättäen jälkeeni kiitoskortin, mansikkakakun ja myöskin miljoona kiitosta. Olin saanut kaiken mitä tulin hakemaan ja paljon enemmän. 

Harjoittelujaksollani tutustuin myös suomalaisiin, joiden kanssa olen pitänyt yhteyttä vielä jakson jälkeen ja uskon, että näin tulee olemaan jatkossakin. Sen lisäksi, että sain siis harjoittelujakson myötä mielenkiintoisen työtarjouksen, sain uusia ystäviä, niin suomalaisia, kuin espanjalaisiakin. En osaa mainita yhtäkään asiaa, joka saisi minut valitsemaan toisin tämän harjoittelun suhteen, vaikka moni, itseni mukaan lukien, piti minua sinne lähtiessä hulluna. Olen jokaisesta hetkestä iloinen, kiitollinen tämän mahdollistaneille ihmisille, sekä ylpeä siitä, että itsestäni löytyi rohkeutta toteuttaa tämä. Ensi syksynä edessä on seuraava seitsemän viikon pituinen sisätautien harjoittelujakso, jonka aion maltillisesti suorittaa Helsingissä, Laakson sairaalan osasto kahdeksalla. Katsotaan sitten taas myöhemmin mitä jännittävää tai hullua keksin pääni menoksi. Luulen, että jännitystä on ihan riittävästi tässäkin tulevassa!