Varikkovaimo

Matkalla minulla oli välillä aikaa vetäytyä omaan rauhaan ja tehdä mitä huvittaa. Mieleeni pikkuhiljaa muodostui aihepiiri, josta lopulta tulikin pitkä teksti sitä pohtiessani. Alla oleva teksti on siis reissussa kirjoitettu, mutta en ole sitä päässyt julkaisemaan ajallaan. Nämä ajatukset kulkeutuivat mieleeni, kun kerta toisensa jälkeen löysin itseni hymyilemässä ja kättelemässä mitä erikoisempia henkilöitä, jotka olivat aina ystävällisiä minulle, ja jotka myös aina näyttivät hyvältä! En tiedä, johtuiko vaikutelma oikeasti ulkoisesta olemuksesta, vai siitä, että kukaan heistä ei ollut sisäänpäin kääntynyt tai töykeä. Jokainen tapaamani ihminen oli avoin, iloinen ja vastaanottavainen. Oli kysymys sitten miten tärkeästä persoonasta tahansa. Kukaan ei nostanut itseään muiden yläpuolelle tai pitänyt itseä parempana kuin muut, vaikka jollekin toiselle samoissa saappaissa olisi niin saattanut käydä. Jokainen meistä on vain ihminen, siinä olemme ikuisesti samalla jalustalla.

Olen matkamme aikana pohtinut kovasti omaa rooliani “varikkovaimona”, vaikka en kirjaimellisesti sellainen olekaan. Rooli ei suinkaan ole helppo. Se on hirvittävän mukava, mutta haastava. En halua kuulua siihen desperate housewives -joukkoon, joka jää näiden reissujen sijaan kotiin hellan ääreen, eivätkä edes välttämättä omasta tahdosta.

Varikolla olen päässyt siihen “piiriin”, jossa kuulen, että “wife means nothing but trouble”, kisoihin lähdettiin tyttöystävälle kertomatta tai että kisareissu on ainoastaan lomaa kotoa. Jotta en itse jää joku kaunis kerta kotiin, pitää minun ansaita paikkani. Poikaystävä tietysti väittää, että haluaa minut mukaan joka tapauksessa, mutta epäilen.. Jos heittäytyisin hankalaksi, olisi hän taatusti iloinen, jos saisi pakata matkatavarat vain yhdelle. Toki olen vilpittömästi oma itseni, sen lähtökohdan pitää kelvata niin poikaystävälle, kuin minulle itselle ja muille, joiden kanssa olemme tekemisissä. Näillä reissuilla on kuitenkin tärkeää osata olla laittamatta omia tarpeita muiden edelle (se on kai toivottavaa myös kotona, mutta erityisesti kisavarikolla). En voi määritellä itse uni- tai ruokarytmiäni, en pääse rannalle makaamaan kuin lahna auringon alle (edes Espanjassa, come on!), en pääse shoppailemaan matkakassaani tyhjäksi, enkä taatusti pääse karkuun melua ja hektisyyttä. Onko tämä sitten lomaa laisinkaan?

Onneksi minulle on suotu se lahja, että vaikka joudun uhraamaan kaikki naiseuteni aiheuttamat houkutukset, siitä huolimatta nautin olostani. Minusta löytyy se puoli, joka pukeutuu college-housuihin ja vetää lippiksen niin syvälle päähän, ettei edes silmiä näy. Lippiksen pois ottaminen tosin saattaisi saada kilpakumppanit niin pois tolaltaan, että voitto olisi väistämättäkin Mikon, joka sattumoisin on tämän nähtävyyden nähnyt ennenkin, eikä välttämättä järkyty siitä enää niin paljon. Pitääkö edes kertoa enempää?

Aikani kuluksi yleensä nappaan kirjan (tai läppärin) syliin ja istun varikkoteltan nojatuoliin kuuntelemaan joka puolella käyvien moottorien verenvuotoa korvista aikaansaavaa meteliä ja haistelen teltassa vallitsevaa pakokaasun käryä, sillä aikaa kun Mikko & team säätää autoa kuudetta tuhatta kertaa saman päivän aikana. Kuuntelen kun ympärilläni puhutaan milloin englantia, saksaa, hollantia ja autourheilua. Kyllä, viimeisimmälläkin on täysin oma kielensä, mitä en ymmärrä vaikka erotan sieltä täältä joskus jopa suomen kielisiä sanoja. Olen kuullut esimerkiksi sellaista, että jollakin säällä perää leventämällä pääsee kovempaa. Päteeköhän tuo pelkästään karting-autoihin? Mikähän olisi itselleni optimaalinen keli sitten? Pitäisikö omaa perääni kaventaa vai leventää?

Olen iloinen siitä, että olen jo päässyt tutustumaan lähes kaikkiin tärkeisiin ihmisiin. Pääosin kysymys on miehistä, mutta joukossa on muutama mahtava nainen, jotka ovat miesten vallitsemassa tiimissä kuin kimpale kultaa tonnissa hiekanjyviä (väittäisin, että monesti ne uurastavat naiset ovat lähes koko joukon kantava voima). He tuntevat minut, minua tervehditään ja huolehditaan, että kaikki on kunnossa. Silloin tällöin saan suukon. Tarkentaakseni sen antaja on kaiketi oma poikaystävä. Paitsi nämä täällä harrastavat feikkiposkisuudelmia, niihin olen törmännyt. Oloni on mukava. Voin siirtyä teltan ulkopuolelle jakkaroineni nauttimaan auringosta ja mikä parasta, seurailemaan ihmisiä, joiden arvioinnissa olen haka. On hauska seurailla ihmisten mielentilaa ja käyttäytymistä. Pelkästään eleistä ja ilmeistä voi tulkita, miten auto toimii ja miten kisa kulkee.

Olen oppinut olemaan näiden miesten joukossa, kuuntelemassa heidän väsymätöntä läpänheittoa niin naisista kuin miehistä, niistä yhdessä, autourheilusta ja kaikista muista asioista maan ja taivaan välillä.Varikolla kuluu tuntikausia, jokainen päivä on pitkä. Aamulla on aikainen herätys ja päivä päättyy myöhäiseen illalliseen, nukkumaan pääsee yleensä puolilta öin. Milloinkaan en vielä ole tuntenut oloani pitkästyneeksi.

Tehtäväni on ollut vain tehdä oloni mahdollisimman mukavaksi ja joskus silloin tällöin auttaa joissakin pienissä jutuissa, joissa minusta on ilo olla apuna. Lähinnä tehtävät ovat olleet “voitko hakea...”, “tarkistatko aikataulun”, “muistatko tämän” ja “katsotko mitä kello on?” -luontoisia. Auton rakentamiseen en ihan vielä voi osallistua. Ehkä ensi kerralla.

Euroopan varikoilla, erityisesti Espanjassa ja täällä Belgiassa, minulle on kuitenkin kehittynyt uusi tehtävä, joka saa minut aivan ymmälleen. Tämän tehtävän olen kehitellyt aivan itse, eikä kukaan käske minua noudattamaan tehtävänantoa, joka kuuluu seuraavanlaisesti: ole kaunis ja viehättävä. What?!

Isäni harrastuksessa (motocross) ja aiemmin myös poikaystäväni mukana olen noudattanut “kulje collareissa ja ole cool”-mentaliteettia. Nyt kuitenkin päähäni on kehittynyt uusi pinttymä, osittain koska näen varikolla huomattavasti paljon enemmän tyttöjä kuin aikaisemmin. Täällä naiskuskitkin näyttävät leffastaroilta pitkine tuulessa hulmuavine hiuksineen (ja meikkikerroksineen). Naisen vaistoni sanoo, että en kertakaikkiaan voi jäädä 100-0 kakkoseksi niille jokaiselle. Lisäksi olen kuullut huhuja (ja nähnyt kuvia) niistä varikkopimuista, joiden sääret ovat minun mittaiset. Poikaystäväni fantasiatarinat siitä, että olen joka tapauksessa varikon upein, tuntuvat menevän savuna toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Kuvassa esiintyvä henkilö ei kuulu tarinaan. Kuva täältä.

Yhtäkkiä matkalaukkuuni ahdettu vaatevarasto tuntuu tyhjänpäiväiseltä. Missä on se vaatekerta, joka tekee minusta viehättävän, olematta ylipukeutunut bimbo? Se, joka on sporttinen, mutta samaan aikaan naisellinen. Pitääkö meikata, vai onko se liian turhamaista? Jos vähän kuitenkin.. Hymyile kauniisti vastaantuleville ihmisille ja tervehdi vaikka et tunne, koska se kuuluu tapoihin. Yritä aamulla hiipiä asuntovaunulta suihkuun niin, ettei kukaan säikähdä matkalla ja suihkun jälkeen hoida itsesi ihmismäiseen kuosiin ennätysajassa.

(Ikävä kyllä kukaan ei huomannut ottaa minusta kuvaa niinä parina päivänä, kuin lookini oli kuvaukseen täysin sopiva. Siitä jouduin kuitenkin luopumaan, koska läikytin colaa valkoiselle paidalleni.. crap)

Ihmisille pitää jutella ja olla hauska, mutta ei pidä lörpötellä liikaa. Pitää olla valmis tapaamaan ketä tahansa ihmisiä, jotka voivat tavalla tai toisella vaikuttaa poikaystävän tulevaisuuteen ratkaisevasti. Ei pidä hermostua, vaikka sinut esitellään italialaiselle, joka puhuu paljon, mutta ei sanaakaan kieltä, jota itse ymmärtäisit. Hymyile. Myöhemmin saat kuulla hänen kertoneen, miten upealta näytät. Menet hämilleen. En usko! Kirotut valehtelevat, virnistelevät italialaiset.

Yritä antaa itsestäsi itsevarma kuva, vaikka pelottaisi ja jännittäisi helkkaristi. Itsevarmuus on viehättävää. Harjoituspäivinä vielä onnistut jollain tavalla esittämään tyyntä kuin viilipytty, mutta kaiken edellä mainitun voi unohtaa kun oikea kilpailu alkaa. Myötäelän henkeen ja vereen kilpailussa, sen tuomassa paineessa ja jännityksessä. Viikonlopun koittaessa on siis saavutus, jos en vahingossa pue ylleni poikaystävän vaatteita omieni sijasta.

On myös taatusti viehättävää, kun jossain paniikin ja hermoromahduksen välimaastossa tärisevin käsin läikytän fantaa valkoiselle paidalleni, en tajua tervehtiä, enkä edes ymmärrä kun minulle puhutaan. Pahimmassa tapauksessa tummat silmänaluset kielivät painajaisista, kun olen koko edellisen yön ollut itse hurjasti ajamassa kilpaa. Tai ainakin unessa poikaystäväni auto on hajonnut, koko maailma kaatunut ja sitä myöden myös omani.

Tässä vaiheessa siis toivon, että joku kirjoittaisi minulle etiketin varikkovaimon käyttäytymistavoista ja pukukoodista. Toivon myös oppituntia karting-autoista, briiffiä kilpailusäännöistä ja Suomi-Autourheilu-Suomi -sanakirjan ilmestymistä. Toivon, että joku antaisi minulle lehtisen, jossa esitellään jokainen kilpailija erikseen, ja että saisin jostain erikoiskyvyn sisäistää nämä tiedot sitä mukaan salaman nopeasti, kun luen ne paperilta. Näin ollen olisin kyvykäs osallistumaan keskusteluihin tietävästi sen sijaan, että seison ringissä tuppisuuna peukalot keskellä kämmentä kuuntelemassa idiootin näköisenä muita, aivan niinkuin muka ymmärtäisin jotakin.

Tosin olen oppinut esittämään ympäripyöreitä kysymyksiä, joita kysymällä onnistuu antamaan kiinnostuneen vaikutelman, mutta vastauksesta ei tarvitse ymmärtää mitään. Riittää, että kysyy vain, että how was it this time?How was your practice today? Takaisin saa yleensä vastauksen, joka muistuttaa korvissani hepreaa, ja minä voin sitten nyökätä hyväksyvästi ja olla ylpeä hämmästyttävistä sosiaalisista taidoistani.

Onneksi tällä porukalla juttu harhailee silloin tällöin aiheisiin, joissa minullekin on sijaa. Viimeistään illan tullen keskustelunaiheet ovat kääntyneet ainakin hetkeksi pois autourheilusta. Jos eivät ole, niin ainakin minulla on valtaa kääntää ne hetkeksi. Jos kaipaan juttuseuraa, täällä minua kuunnellaan. Sitä kutsuisin ihmeeksi.

Kun olen sydän lääpällään purkanut tähän tuntojani edeltävät kaksi tuntia, voin vähän rauhoittuneena kertoa, että suurin osa näistä oli mahdollisesti vain oman mielikuvitukseni tuotetta. Miehet ovat miehiä, siitä ei pääse mihinkään, enkä usko sanaakaan kun poikaystäväni väittää, etteikö ole mukavaa, jos panostan vähän ulkoiseen minääni. Silti tiedän, että huolimatta siitä, onko päälläni verkkarit vai jotain mukavampaa, onko tukkani viimeisen päälle tai olenko jollakin muulla tavalla sittenkään aivan parhaimmillani, on hän minusta aivan yhtä ylpeä. En ole ainakaan toistaiseksi havainnut merkkejä siitä, että minua yritettäisiin piilotella.

Tarve näyttää hyvältä on silti naisille jo vuosikymmeniä ollut tapa kilpailla muita naisia vastaan, eikä miellyttää miehiä. Sitä tosiasiaa tässä ei voida unohtaa. Ihan kaikkea edellä mainittua en siis voi unohtaa, vaikka miten yrittäisin. Minut on kuitenkin omasta itsestäni huolimatta uskallettu esitellä niille kaikille tärkeille ihmisille, ja olemalla juuri sitä mitä olen, olen saanut takaisin niitä ystävällisiä hymyjä.

Tärkeintä on se, miltä itsestä tuntuu sisältä päin. Se on asia, joka loistaa myös ulos muille ihmisille. Huolimatta siitä, että tulen käymään tuota tunneskaalaa läpi vielä tuhannesti, uskon, että omana itsenäni tulen pääsemään melko pitkälle. En ainakaan aio esittää olevani mitään muuta mitä olen. Tiedän jo olevani kaunis, viehättävä ja antavani hyvän vaikutelman ;) Eikö tämä ole tapa, joten jokaisen naisen tulisi ajatella?

Ps. Collegehousut rocks!!