Dear diary

Alla taas lisää avautumista reissulta. Nämä tarinoitu joskus Belgian viikon puolivälissä. Loput matkatarinasta tulossa reaaliaikaisena myöhemmin!

"Nyt tiedätte jo melko paljon varikkovaimon hillittömästä vastuusta ja nimikkeen sisältämistä tehtävänkuvista. Nyt on kuitenkin se aika päivästä, kun voin yksin, kaikessa hiljaisuudessa pesiytyä asuntovaunun perimmäiseen koloon ja sulkea kaiken rankan työn ja autourheilun mielestäni. Tässä vaiheessa on hyvä huomauttaa, että käytän toisinaan paljon sarkasmia. Autojen äänet kuuluvat tänne aivan kuin ne kävisivät vaunumme keittiössä. Hillittömässä vastuussa ja rankassa työssä ei alun perinkään ollut mitään sarkastista.

Autot eivät ehkä oikeasti käyneet vaunumme keittiössä, mutta niiden runkoja siellä kyllä säilytettiin.

Ihan oikeasti ajattelin kyllä kirjoittaa asiaa, tai vähintään asian vierestä. Kirjoitella vähän niistä asioista, joihin tähän mennessä olen matkallamme törmännyt. Joudun vähän kiristelemään hampaita kun en pääse julkaisemaan näitä reaaliajassa, vaan vasta reissun jälkeen. No, siihen on tyytyminen.

Tässä Top 3:

1. Elämäni rakkaus. Hirvittävän imelältä tuntuva ilmaisu, mutta kyllä, täällä olen sen nyt löytänyt. Uudelleen. Kysymyksessä on siis kuitenkin edelleen sama poikaystävä, kuin tullessakin. Käytyämme pari erittäin valaisevaa keskustelua, tajusin, että tässä se nyt on silmieni edessä. On tainnut olla jo vuoden päivät. Kaikki muu glamour täällä varikolla hälvenee silmistäni kun vaan saan olla lähellä päiväuntani.



2. Ranska. Vilahti ohi auton ikkunoiden noin 130km tunnissa ja kaiken lisäksi puolet siitäkin ajasta nukuin onnellisesti. But hey.. I´ve been there!


3. Lentokenttäkyltit. Sitten, kun oma koneeni uhkaa laskeutua keula edellä, niinkuin täällä päin ilmaistaan “saapuvien terminaali”, alan harkita lentoreittien käytön lopettamista.

Tässä kohtaa huomautus; tämä teksti on aloitettu 2.9. noin klo 16.30. Jatkan sitä nyt, samana päivänä, viisi ja puoli tuntia myöhemmin, kun olen saanut istua 3h tuntia autossa saaden takamukseni niin puuduksiin, etten tunne jalkojani. Lisäksi olen epätoivoisesti yrittänyt ravita itseäni useasti kuluneen päivän aikana siinä onnistumatta. Nyt, vihdoin, on valmis-mozzarella-tomaatti-pasta tuloillaan.

Lähdimme matkaan torstaina 26.8 ja nyt tuntuu jo siltä, että olen ollut riittävän pitkään poissa Suomesta päästäkseni yli siitä ylitsevuotavasta kaipuusta töitäni, sekä viilenneitä ilmoja ja tulevaa talvea kohtaan. Nyt pystyn jo käsittelemään asiaa ilman kyyneleitä.

Ensimmäisenä kohteenamme oli Alcaniz, Espanja. Mikolle reissu tarkoitti töitä, minulle.. no.. Espanjaa. Espanjaa karting-varikolla, mutta mitä sitten? Lämmintä oli niin paljon, että päänahka sauhusi, lukuunottamatta aikaisia aamuja, jolloin kaipasin hirvittävästi äidin kutomia villasukkia. Alcanizin rata oli kovin viihdyttävä ja viehättävä autourheilukeskukseksi. Upeat maisemat ja mahtava sää (sekä ravintolasta saatava 1,5 euron viin... krhm. fanta) takasi katsojillekin nautinnollisen viikonlopun. Kommentaattori Ken Walkerin sanoja lainaten, “enjoy the race, enjoy the sun!” Ja minä tottelin. Molemmista nautin vähintään yhtä paljon, mutta auringonotosta ymmärsin huomattavasti enemmän. Oli silti ihan oikeasti mukava olla mukana kannustamassa kuskiamme eteenpäin ja seuraamassa nuorten taistoa heti eturivistä. Tässä lajissa yksi hienoimpia asioita omasta näkökulmastani on nähdä onnellisia kasvoja. Teknisestä puolesta en ymmärrä mitään, niinpä on keskityttävä siihen emotionaaliseen osaan. Kisoissa on todella paljon todella nuoria kuljettajia ja heillä näkee usein taustajoukoissa mekaanikkoja, vanhempia, sisaruksia, tuttavia, karting-kavereita ja heidän kavereitaan ja vanhempiaan... Ilo ja riemu ei näy pelkästään kuljettajan kasvoilla, vaan aivan selkeästi koko taustatiimissä. Vaikka kilpailu omia kavereitakaan kohtaan ei ole pelkästään leikkimielistä, on silti hieno nähdä kuskeja ja heidän taustajoukkoja tukemassa toinen toisiaan. Tai ainakin esittämässä tekevänsä niin. En ole vielä oppinut, että onko tämä yhtä kieroa peliä kuin kaikissa muissa maailman urheilulajeissa.

Päivien kulku selviää hyvin pitkälti edeltävästä “Varikkovaimo” -postauksesta. Nautin olostani, auringosta ja hyvästä seurasta ja oli monin paikoin hyvä fiilis. Lauantaita vähäsen varjosti kummallinen olo, minkä alkuperästä en ole täysin selvillä itsekään. Vaihtoehtoina aurinko, ravintolan pihvi tai viin...fanta. Karsiakseni yhden vaihtoehdoista, en loppureissulla nauttinut lasillistakaan sitä edullista, makeaa, kylmää, nimeäni huutavaa viiniä. Pysyttelin myös varjossa. Söin silti edelleen. Olo parani. Ja fanta maistui superhyvältä! Huomasin lopulta sen olevan paljon parempi vaihtoehto, sanan kaikissa merkityksissä.

Mitä varikon ulkopuoliseen elämään tulee.. Sitä ei juuri ollut. Iltamyöhään ruuan metsästäminen jostain päin Alcanizia, jossa joka paikassa tuntui olevan lappu luukulla, tai ruuan tarjoiluaika oli jo mennyt tai vasta edessä, oli melkoinen farssi. Hostellimme alakerran ravintola mainosti suurin kyltein menuaan, mutta kun kysyimme tästä savuisesta kapakasta ruokaa, ei sitä kuulemma ollut tarjolla. Ihmiset kaupungissa vaikuttivat jopa vähän töykeiltä. En tiedä olivatko he sitä, vai johtuiko mielikuva kielimuurista. He eivät puhuneet sanaakaan englantia ja minä vastaavasti osasin tasan kaksi sanaa espanjaa,joista niistäkin toinen liittyi jollain tavalla sillisalaattiin, ja sillä toisellakaan ei ole mitään tekemistä oikean ruuan kanssa, trust me.

Ensimmäisenä aamuna ajattelin, etten lähde heti aamulla varikolle mukaan, vaan jään tutkimaan, mitä Alcanizin keskustan putiikit tarjoavat minulle. Keskustaan ei voi olla pitkä matka, mehän teoriassa jo asuimme siellä. Käveltyäni kuusi kilometriä yhteen suuntaan ja toiset samanverran vastakkaiseen, luovutin. Löysin vain tietöitä, autokauppoja ja rähjäisiä kerrostaloja. Myöhemmin samana iltana kuulin, että muutaman sadan metrin kävely sinne kolmanteen suuntaan olisi riittänyt. Se vain sattui näyttämään miinakentältä ja päätin jättää väliin. Seuraavana päivänä ajoin sinne autolla ja ilokseni päädyin juuri ja juuri Peugeotin levyisellä tiellä umpikujaan. En käynyt lopulta milloinkaan yhdessäkään putiikissa. Epäonnistuneesta rahojentuhlausyrityksestä huolimatta olin iloinen ja hyväntuulinen hurauttaessani takaisin varikolle, jossa pysyin tiiviisti loput päivät uneksimatta mistään espanjalaiskauppojen halvoista vaatekerroista.. tai kengistä.

Tämä kuva Brysselistä. Kuten näkyy, sieltä niitä kenkiä sitten löytyi. Kirjaimellisesti hukuin niihin!

Sunnuntaina kilpailun jälkeen oli aika pakata paku ääriään myöden täyteen, hypätä kyytiin ja matkustaa 1500 kilometriä kohti Belgiaa. Vinkkinä muille vastaavanlaisiin koitoksiin; matka sujuu hiton ripeästi kun nukut 15 tunnista noin 14. Varikolta kiihdyttelimme Barcelonaan, jossa pääsimme hotelliin suihkuun ja sen jälkeen aloitimme ihan oikean matkustamisen. Muistan matkalta kaksi asiaa. Kauniit vuoristotiet ennen Barcelonaa, ja huoltoaseman jossain päin Ranskaa. Muut ajat nukuin, tai ulkona oli niin pimeää, että en olisi huomannut eroa siinä, kuljimmeko maan päällä vai alla. Muistan myös hämärästi, että minulle on saatettu puhua jotain, mihin todennäköisesti on saatu vastaukseksi jotakuinkin “mhmmhm”. Vihdoin perille päästyämme, äärimmäisen uupuneina matkasta, tietäen, ettei sinä päivänä tarvinnut liikuttaa evääkään, heittäydyimme asuntovaunun petiin ja nukuimme suunnilleen seuraavat 15 tuntia."

(Tässä kohtaa tajuan olleeni aika urpo. Missä on kaikki kuvat niistä kauniista vuoristoista??)

Joskus tiistai-iltapäivän tietämillä aloimme pikkuhiljaa herätä horroksesta. Olen tutustunut paikkoihin, jotka ovat Mikolle jo ennestään tutut. Olemme syöneet hemmetin hyvää päivällistä varikon ravintolassa (Suomessa nämä suht edullisia hintoja pitävät gourmet-ravintolat on korvattu kioskilla, josta voit ostaa munkin tai kuivan juustosämpylän ja muumi-limun hintaan 17 euroa) ja nyt takana on jo kaksi päivää täyttä höyryä. Alan kehittyä varikkovaimona ja miehestänikin olen suhteellisen ylpeä ;) Nyt edessä on kolme päivää helvetillisiä sydämentykytyksiä ja muita paniikkikohtauksen oireita, jotka eivät todellakaan johdu viinistä. Täällä jännitetään mestaruuden puolesta, joka on niin lähellä, mutta vielä niin kaukana. Tämä viikonloppu sen ratkaisee. Olkoon sään herra armollinen ja onni myötä."

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Ei tullut mestaruutta, mutta sietää tuostakin olla ylpeä!

Loppukevennys. Meidänkin täällä Suomessa pitäisi opetella ottamaan rennosti!

Nyt lähden töihin, mitäpä muuta sitä lauantaina ilokseen keksisi. Hyvää lauantaita muillekin!