Kuudes aisti

Kuudes aisti on vuonna 1999 julkaistu M. Night Shyamalan ohjaama ja käsikirjoittama kauhu-genreen sijoitettu elokuva, joka tosiasiassa on kuitenkin jotain aivan muuta.
Tämä enemmänkin psykologinen trilleri sai asenteeni monia elokuvia kohtaan muuttumaan. Minut houkuteltiin elokuvan äärelle hyvällä mainospuheella, ilman sinnikästä taivuttelua en edelleenkään olisi nähnyt tätä elokuvamaailman helmeä. Asenteeni oli siis valmiiksi hyvin torjuva ja negatiivinen, mutta lopulta epäilevänä lähdin leffaa katsomaan. Onneksi!

Yleensä kauhuelokuvissa mässäillään verellä ja sydämen pysäyttävillä efekteillä, joita eniten maailmassa inhoan (ja jotka aiheuttavat minulle painajaisia), mutta ei tässä. Hiipivä jännitys vei ainakin minut mukanaan kuin hitaasti kiehuvaksi kuumeneva vesi, josta ei ymmärrä nousta ajoissa. Elokuvan puolessa välissä tajusin olevani täysin sen pauloissa, keskellä jännittävintä ja mielenkiintoisinta tarinaa jonka olen yhdessäkään elokuvassa kokenut.

Kuudes aisti kertoo psykologi Malcom Crowesta (Bruce Willis yhdessä parhaimmista rooleistaan!), joka vuosien jälkeen törmää painajaiseensa, aikuiseksi kasvaneeseen mieleltään sairaaseen poikaan, jota hän ei aikanaan voinut auttaa. Kohtaamisen jälkeen Crowe saa potilaakseen hyvin paljon kyseistä poikaa muistuttavan tapauksen, jonka kanssa työskentelemiseen hän käyttää kaikki voimavaransa ja huomionsa. Pieni poika nimeltä Cole Sear omaa yliluonnollisia kykyjä ja kärsii niiden tuomista unettomista öistä ja ahdistuksesta. Malcolmin ja Colen intensiivinen kanssakäyminen, tapaamiset ja keskustelut ovat hyvin mielenkiintoista katsottavaa. Loppua kohti tiivistyvä jännitys ja tunnevyöry saa ennalta-arvaamattoman päätöksen kun elokuvan loppuratkaisu saa kaikki kuvitelmat kääntymään päälaelleen. Loppuratkaisu on häkellyttävän yllätyksellinen, kaunis ja äärimmäisen paljon kyyneleitä vuodattava.

Kuudennessa aistissa on tietynlaista herkkyyttä ja se saa katsojan pidättämään henkeään ihan huomaamatta. Elokuvan alkupuolella tunsin pienen ahdistuksen hiipivän, sellaisen, joka saa minut jättämään elokuvan kesken. Se kuitenkin katoaa juuri oikealla hetkellä tehdäkseen elokuvasta äärimmäisen mielenkiintoisen ja kiehtovan. En tuntenut pelkoa, vain jännittyneisyyttä, iloa, surua, järkytystä, huojennusta ja empatiaa.

Shyamalan muusta tuotannosta olen nähnyt ainakin Signs, The Village ja  Unbreakable -elokuvat, joista viimeisimmästä pidin kovasti, kahdesta ensimmäisestä en niinkään. Jo avatarta arvostellessani kerroin, etten ole koskaan pitänyt mistään tieteiselokuvista, tai mistään, missä on jotain epänormaalia, örkkejä, avaruusolentoja tai muita mörköjä. Avatar teki poikkeuksen upeilla ihmisen kaltaisilla hahmoillaan, mutta muuten olen asiasta edelleen hyvin pitkälti samaa mieltä. Äsken mainitsemistani elokuvista kaksi ensimmäistä sisältää jotakin näistä, että eipä liene kummallista, etten niistä suuremmin pitänyt.

Lämpimästi kuitenkin suosittelen Unbreakable - särkymätön, sekä Kuudes aisti -elokuvia kaikille, jotka haluavat hyviä elokuvakokemuksia.

Tästä lähtien lupaan pitää ennakkoluuloni kurissa. Olenhan ne jo kahdesti joutunut nielemään ;)