Kuinka voisin auttaa?

Tänään taas kävi mielessä etten halua enää koskaan kysyä yllä olevaa kysymystä keneltäkään. Varsinkin jos vastaukseksi saa niskaan puolet myymälän irtaimistosta.

Mitä jos joku meistä olisi ollut yksin? Mitä jos tällä päihtyneellä ja agressiivisella asiakkaalla olisi ollut käytettävissään jotain kättä pidempää? Mitä jos sama toistuu? Mitä ensi kerralla tapahtuu? Mitä jos?

Tuohtuneita asiakkaita käy joskus, yleensä hyvin harvoin, mutta viime aikoina tavallista useammin. Pori on alkanut näyttää kynsiään. Tämän päivän välikohtaus oli omalla kohdalla ensimmäinen laatuaan, mutta saa miettimään asioita uusista näkökulmista. Vasta nyt jälkeenpäin ymmärtää asian todellisen vakavuuden. Lehdistä saa jatkuvasti lukea murhista, tapoista, pahoinpitelyistä ja muista väkivaltaisista teoista, milloin kouluissa, milloin kauppakeskuksissa. Kenen kohdalle sellainen osuu seuraavaksi? Miltä sitten tuntuu? Tämä jo aiheutti muhkean adrenaliinivyöryn, käsien tärinää ja kasvojen kalpenemista. Nähtäväksi jää, tuleeko tapahtunut vaikuttamaan tulevaisuudessa, ensi yönä tai myöhemmin. Ja kysymyshän oli henkilöstä, joka vain paiskoi arvotavaroita ja yritti pirstoa kaiken mitä käsiinsä sai. Keneenkään henkilöön ei ehtinyt kohdistua väkivaltaa, kun paikalle saapui joku voimistaan ja taidoistaan varma henkilö, joka taivutteli tämän pikkurikollisen nippuun. Lopulta myös viranomaiset.

Hetkessä koko kauppakeskus tiesi tapahtuneesta. Uteliaita ihmisiä kiersi lähettyvillä ympyrää.
Ihmisiä kiehtoo ja kiinnostaa kaikki paha, väkivaltainen ja tuhoisa. Milloin satapäinen yleisö seuraa miehen aikomusta hypätä kerrostalon katolta keskellä Porin keskustaa, ja milloin ihmetellään muita väkivallan tekoja lähietäisyydeltä. Katolla liukastelevaa miestä seurasi ihmisjoukko, jonka mukana oli jopa pieniä lapsia. Ihmiset odottivat joka hetki jotain tapahtuvan, ja mikä sairainta, lopulta pettyivät kun tilanne raukesi viranomaisten toimesta. Pettyivät, kun mies ei tehnytkään itsemurhaa. Toiset jopa yllyttivät häntä tähän tekoon. Mitä ihmettä? Jos tilanne olisikin saanut traagisen lopun, olisi jokainen paikalla ollut menettänyt yöunensa. Tapahtuma olisi piinannut heitä mahdollisesti jopa omaan loppuun asti. Varsinkin heitä, jotka laittoivat lapsensakin tapahtumaa katsomaan! Ei väkivalta ole sirkusta, vaikka se toisten mielestä onkin viihteellistä.
Itse olen hämmästynyt siitä, että se voi olla viihdyttävää missään muodossa. Televisiostakin tuputetaan erilaisia matseja joka kanavalta. Ne olkoon tehtyjä, showta ja tarkoitettu nimenomaan ihmisten säväyttämiseen. Mutta jos en jaksa ymmärtää edes nyrkkeilyä, miten ihmeessä ymmärtäisin jotain vielä epäinhimillisempää. Meitä kuitenkin on monenlaisia, ja ken sellaisia tahtoo katsoa, katsokoon.

Tämä tapahtuma jääköön nyt historiaan. Toivon, että itsekin voin olla sitä sen enempää ajattelematta. Matkalla töistä kotiin vilkuilin kuitenkin normaalia enemmän taakseni ja tarkastelin vastaan käveleviä ihmisiä. Uskon silti, että asiat palautuvat pian normaaliin järjestykseen ja alitajuntani ei tee tepposia vastedes.

Nyt vuorossa telkkaria. Dr. House vieköön mut nyt ainakin tunniksi muihin maailmoihin.

Kiitos, hyvää yötä.

Ps. Kävin tänään sikapiikillä. Ei sattunut yhtään! Oireita ei vielä ainakaan huomattavissa. Raportoin, jos sellaisia ilmenee.

Pps. Tähän päivään on mahtunut hyviäkin asioita. Muistin taas, että mulla on maailman parhaat työkaverit! Pankissa sain hyvää palvelua mukavalta pankkineuvojalta. Tonnikalapatonki maistui yllättävän hyvältä. Tajusin, että läksiäiset on jo ylihuomenna. Tulevaisuuden haasteet odottaa ja innostaa. Ja olen rakastunut. Joka päivä uudelleen. Mulla on siis myös maailman upein poikaystävä. Suosittelen sitä muillekin. Rakastumista. En poikaystävääni.