Alive..

..vaikka täällä kuulemmma olikin hetki sitten joku massiivinen maanjäristys? What? Kaverit kyselee, että ootteko hengissä ja me ollaan kysymysmerkin muotoisia. Ihan hyvä kuitenkin selvittää tämä elossaoloasia siitäkin syystä, että on kuitenkin ollut lähellä, etten ole kuollut jännitykseen, kuumuuteen tai sydänpysähdykseen. Mun jalat huutaa hoosiannaa ensimmäisen vajaan viikon jälkeen. Kotimme sijaitsee Los Pacosissa ja aivan sama minne täältä liikkuu, niin on kuin kiipeäisi vuorelle. Työmatka on aivan helvettiä, mennen tullen saa vaan kiivetä (miten se on edes mahdollista?).

Nopea katsaus sairaalaelämään: kaksi päivää ja kymmenen minuuttia harjoittelua takana, ja oon oppinut enemmän kuin koulussa puolessa vuodessa. Olen tehnyt asioita, joita en ikimaailmassa saisi suomessa vielä tehdä. Valvonnan alla tietysti, mutta omin pikku kätösin. Ja kun ottaa huomioon, että harjoittelupäiviä on jäljellä 17/19, uskon, että täältä lähtiessä mulla on melkoiset eväät tulevaisuuteen. Ei ole helppoa ollut kuitenkaan. Maanantaina jännitti niin, etten meinannut pysyä omilla jaloillani. Tiistaina jännitti vielä enemmän. Kasvoja kuumotti ja sydän tykytti, ja herranjumala niitä ekoja verenpaineen mittauksia. Korvissa suhisi niin paljon, etten meinannut kuulla kuin oman jyskyttävän pulssin, oli vaikeaa olla keskittymättä siihen, että oma verenpaine oli varmaan 250/100. Insuliinipistoksissa oli vaikeaa osua potilaan käsivarteen, kun oma käsi tärisi niin kovasti. Ehkä vähän karkeaa ilmaisua, mut ihan oikeesti.. pelotti niin paljon, että hyvä, etten ottanut Mikkoa mukaan tueksi.

Nyttemmin oma pulssi on vihdoin palannut normaaliksi ja kädetkin ovat vakaat. Infoähky sen sijaan on valtaisa. Kuljen töissä pieni lehtiö valkoisen takkini taskussa ja kirjaan sinne asioita, jotta en vain unohda niitä. Päivän jälkeen joudun yleensä palkkaamaan käsialaspesialistin, joka tulkkaa minulle itse kirjaamani asiat. Erinäiset piirustukset ja muut söheröt ovat hyvin jännittäviä toisinaan.. Maanantai oli enemmänkin tutustumispäivä, tiistai ja keskiviikko ensimmäiset kokonaiset työpäivät. Oon ihan fiiliksissä siitä, miten paljon oon jo niiden aikana päässyt tekemään ja näkemään.

Espanjalaiset tavat poikkeaa sairaalamaailmassa (ainakin koulun oppien mukaan) yllättävän vähän. Vertauskohtanani ainoastaan koulussa opetetut asiat, voisin väittää, että esimerkiksi lääkehoito toteutetaan hyvin samanlaisella tavalla. Työskentelyä helpottaa myös samanlaiset kauppanimet kuin suomessa. Jos kauppanimi ei ole sama, on se usein nimetty vaikuttavan lääkeaineen mukaan. Silmä tarkkana pitää kuitenkin olla, kaikki dokumentoidaan espanjan kielellä ja siinä itsellä on vielä lot to learn. Sen sijaan yllättäviä asioita ovat mm. aseptiikka, sen kanssa ollaan kyllä tarkkoja, mutta ei likimainkaan samalla tavalla kuin Suomessa, jossa ollaan suorastaan hysteerisiä. Yllättynyt olin myös hoitohenkilökunnan määrästä. Toki se varmasti suomessakin vaihtelee sairaalasta ja osastosta riippuen, mutta jos 30 huonetta, eli 30 potilasta kohtaan on osastolla vähintään 9 hoitajaa, muutama lähihoitaja, sekä 2-4 lääkäriä, on mielestäni se aika ruhtinaalista. Sairaala on muutenkin aika high level, oon luullut, että tällaisia on vaan Greyn Anatomiassa ;) Ja pakko sanoa, että töihin menoon antaa kummasti potkua se, että sinne saa joka aamu kulkea merenrannan vierustaa ja palmuilla reunustettuja katuja pitkin.

Ensimmäinen viikko Espanjassa on vierähtänyt älyttömän nopeesti. Vanhemmat, sisko ja siskon poikaystävä on ollut meidän seurana ja tänään vähän apeana tajusin, että he lähtevät perjantaiaamulla Suomeen. Onneks Mikko on täällä mukana, ilman sitä mä olisin jo kuollut stressiin ja ties mihin muuhun. Lämmin kainalo illalla lämmittää mukavasti myös mieltä.

Nettiä meillä ei oo kotona, joten nämä postaukset tulee satunnaisin väliajoin, ja ne saattaa loppua kuin seinään, aivan kuten tämäkin. Nyt pitää lähteä kotiin sulattelemaan infoähkyä. Pari työpäivää jäjellä, sitten rentouttava viikonloppu auringon alla.

Hyvää yötä!