Autumn, I´m waiting for you!

Tänään aamulla jo yritin vetää päälleni lempparineuletta ja pitkiä housuja, kunnes tajusin, että mittarissa on edelleen +30 lämpöastetta. Why am I feeling so autumnish? Rehellisesti on myönnettävä, että mittani alkaa olla täysi näitä jatkuvia helteitä. Toivoisin edes parin päivän myrskyä, sadetta ja pimeyttä, sitten voisin taas kuvitella pukeutuvani hellemekkoon. Poikaystäväni kauhisteli asennettani, koska alle kuukauden päästä suuntaamme Espanjaan, jossa ei ainakaan ole viileämpi kuin täällä. Tapahtui kuitenkin väärinkäsitys. Rakastan kuumuutta ja aurinkoa, mutta rajansa kaikella. Ilmat ovat olleet parhaimpia, joihin olen koskaan elämäni aikana Suomessa törmännyt, mutta kun myös makuuhuoneessani on +30, alkaa huumori loppua kesken. En jaksa enää sitä, että kroppani kiehuu, kun päällä on pienimmät mahdolliset vaatteet mitä vaatekaapista löytyy.
Olen jo iloinnut siitä, että edes öisin on myrskynnyt ja satanut kaatamalla. Kunnon ukkoset ja sateet ovat kivasti keventäneet ilmaa, jotta edes hengittäminen on helpompaa.
Mieleni näistäkin myrskyistä muuttuu varmasti viimeistään siinä vaiheessa, kun olen itse se, joka on viikon tai kaksi ilman sähköä.

Itsehän viihtyisin mainiosti myös vain kynttilän valossa. Olettaen, että tietokoneeni toimisi siitä huolimatta.

Huomautuksena, että on myös itsellenikin yllätys, että löydän itseni valittamassa tästä asiasta. Minut, joka olen aina peräänkuuluttanut kunnon intiaanihelteiden puolesta.

Mieli kuitenkin on niin syksyinen, koska kaikki kesän humputukset alkaa jo pikkuhiljaa olla ohi. Toinen kesälomapätkä on tosin vielä edessä, mutta sekin vietetään aivan muualla kuin Suomessa. Tällä hetkellä nautin suunnattomasti tavallisesta arjesta, töistä, televisiosta, treenistä.. Sohvan nurkkaan käpertymisestä ja parisuhteesta.

Nyt kuitenkin palaten viime viikonloppuun. Sanottava on sen verran, että se oli kaikkine päivineen yksi parhaimpia joita muistan. Hyvät ystäväni solmivat avioliiton ja oma rakas pieni pikkusisko pääsi ripille.

Kaiken sen stressin ja paniikin jälkeen, joita ollaan läpikäyty viimeiset viikot, olimme hyvin helpottuneita siitä, että sekä polttarit edellis viikonloppuna, että itse hääjuhla viime lauantaina olivat kumpikin erittäin onnistuneita tapahtumia. Itselläni oli vain yksi ainoa tavoite, tehdä Henttu ja Joona onnellisiksi heidän päivänään. Ilmeistä ja eleistä, sekä jälkeenpäin käydyistä keskusteluista päätellen pari ei voisi olla juuri tyytyväisempi. Oli ihana nähdä heidät lauantaina aamusta lähtien säteilevänä, aurinkoisena ja iloisena parina, huolimatta siitä, että jännityksen oli pakko olla helvetillinen.
Ehdin kyllä jo pohtia sitä mahdollisuutta, että minua jännitti enemmän kuin heitä. Mutta eihän se voi olla mahdollista?
Kuvia on ihan oikeesti tulossa, kuhan ensin saan ton polttaripostauksenkin valmiiksi.

Pikkusiskon rippijuhla oli myös oikein onnistunut. Äiti oli loihtinut pöydät pullolleen ihania herkkuja ja sää suosi meitä vielä sunnuntainakin. Oli kiva nähdä pitkästä aikaa mm. serkkuja puolisoineen, kun kulkeminen esimerkiksi Raumalle on nykyään olevinaan aivan täysi mahdottomuus. Mirka oli tyytyväinen nähdessään juhlaväen joukossa kaikki läheiset ja ne sukulaiset, joita muuten näemme hirvittävän harvoin.
Lahjoistakin tyttö oli kovin mielissään. Virallisen osuuden jälkeen Mirka poikaystävineen häipyi juhlistamaan ripille pääsyä omien kavereidensa kesken.

Toisin sanoen viime viikonloppu oli täynnä itkua, parkua ja onnenkyyneleitä. En tajua missä vaiheessa musta on tullut näin tunteellinen itkuparku-hölmöilijä. Vihkimisen aikana en meinannut pysyä kasassa ollenkaan. Enkä rippikoululaisten laulun aikana. Oikeastaan tunteenpurkaukset alkoivat jo siinä vaiheessa, kun näin hääparin ja seuraavana päivänä pikkusiskoni kävelevän alttarille. Ennen siis kuin mitään oli kerinnyt sen enempää tapahtua.

Minulla oli myös suuri ilo ja kunnia olla lauluni kanssa mukana tekemässä yhtä hääparin varmasti ikimuistoisinta hetkeä, häätanssia.  Pääsin siis laulamaan tämän ja siihen jos johonkin meinasin kuolla. Äänentoisto oli aivan hanurista, mikrofoni kiersi ja myöhemmin videolta katsottuna tajusin, että musiikkia ei ääneni alta tuntunut kuuluvan ollenkaan. Mutta viis siitä. Henriikka ja Joona väitti, että siitä huolimatta se hetki oli oikein onnistunut. Olen ehkä asiasta eri mieltä, mutta kaiketi parasta pitää se omana tietona ja olla iloinen kaikista niistä positiivisista sanoista joita jälkikäteen kuulin!

Vielä kerran, hääparille tuhannesti iloa ja onnea tuleviin päiviin <3

Pikkusiskolle onnea ripille pääsyn johdosta. Nyt on taas yksi askel otettu, jonka myötä on lähempänä aikuisuus ja sen mukana suuri määrä vastuuta. Toisaalta aikuistuminen tuo myös mukanaan oikeuksia ja vapauksia, nauti niistä, mutta käytä niitä oikein! <3